Ensinnäkin,

ihanaa ja säihkyvää joulua teille kaikille!

Saavuin itse eilen joulun ensimmäiseen viettopaikkaan poikaystäväni vanhempien luo Naantaliin. Viime vuonna koko joulua varjosti suuri murhe, mutta tänä vuonna olen ollut hieman enemmän joulutuulella.

Tänä vuonna olen sen sijaan ihastellut hieman vänkyrää luomukuustamme, leiponut pipareita (maailman herkullisimman taikinan löysin Levain-leipomosta), koristellut kotimaisilla joulukukilla ja poltellut kynttilöitä.

Vielä olisi yksi sähköposti lähetettävänä ennenkuin siirryn virallisesti joululoman puolelle. Ai että!

Loppulässähdys vuodelle 2017

Vielä elokuun alussa ajattelin, että

tämä vuosi on minun vuoteni.

Nyt joulukuun alkupuolella en malta odottaa vuoden vaihtumista, sillä tämä vuoden puolikas on osoittanut olevansa, anteeksi kielenkäyttöni, ihan perseestä.



Koko syksy on ollut erittäin stressaava. Vaikka periaatteessa omassa elämässä kaikki on ollut hyvin, on ollut todella raskasta kantaa lähipiirin murheita ja vastoinkäymisiä päivittäin mukana. Vielä vaikeampaa on ollut, kun itse ei pysty auttamaan, ratkaisemaan tilanteita. On voinut vain olla läsnä, kuunnella ja yrittää rohkaista.

Minulla on tosi hyvä paineensietokyky ja stressitoleranssi. Mutta rajan tullessa vastaan, sitten tapahtuu.

Superstressi menee aina hartioihini. Vuosi sitten niskani olivat niin jumissa, että purin öisin hampaitani yhteen, josta aiheutui totaalinen kriisitila poski- ja kaulalihaksilleni.

Puolitoista viikkoa sitten heräsin aamuyöllä järisyttävään kipuun poskessani – eskaloitunut kriisitila oli täällä jälleen.



Oikaisen tässä nyt pari mutkaa koska kukaan tuskin jaksaa kuunnella täyttä sairaskertomustani:

Torstai-iltana googlailin, panikoin, ahdistelin hammaslääkäriystäviä kuvaviesteillä ja valitin iltapäivystyksen henkilökunnalle puhelimessa löydettyäni suustani epäilyttävän palluran. Perjantaina jouduin perumaan hierontani ja marssimaan Ruskeasuolle. Katselin ikuisuudelta tuntuvan ajan pelotteluvideoita hampaiden huolenpidon laiminlyönnistä ankean karussa odotushuoneessa, kunnes pääsin lääkärin koppiin. Kerroin tapahtumien kulun tiivistettynä: niskajumi, yöpuremista, patti, jne.

(Oletteko muuten käyneet koskaan Ruskeasuon hammaspäivystyksessä? Siellä ei ole erillisiä huoneita, vaan potilaat/työtilat on eroteltu vain sermein. Kuuntelin siinä lääkäriä odotellessanin muutaman naapurin vaivat ja pari tuskan parahdusta laitteiden pörrätessä kohtalontoverin suussa. Todella rentouttava tunnelma, siis.)

Parikymmentä minuuttia myöhemmin kävelin ulos kopista. Kädessäni lähete juurihoitoon, röntgen-kuva poskestani, pari purkillista lääkkeitä ja suussa kuvottava desinfiointiaineen maku. Diagnoosi: ientulehdus ja hampaan juuren tulehdus. Hartiajumini lisäksi, siis.

Yllä näytän varmasti juuri siltä kuin tällä (ja tuolla) hetkellä tuntuu: olisipa tämä kaikki henkinen ja fyysinen koettelemus takana, ja makaisimpa vaikka Aruban aurinkorannoilla. Haluaisin yöuneni ja aamuvirkkiutueni takaisin – on olemassa vain rajallinen määrä valvottuja öitä, jotka voi kompensoida espressopannullisilla.

Kaikki syksyn koettelemukset ovat kyllä antaneet mittasuhteita elämälle, vaan voi pojat, olisipa mukavaa jos suurin huoleni tällä hetkellä olisi se, mistä löytäisin parasta lisäaineetonta luomuglögiä tai minkä kokoisen joulukuusen hankkisimme kotiimme. Kevään ja kesän riemuvoitot ovat vain muisto, ja välillä en osaa ajatella niitä edes saman vuoden aikana tapahtuneiksi.

Mutta

eiköhän tämä tästä, viimeistään ensi vuonna.

Tänään lautasella: Omena-kaurapaistos

Olen jo kauan haaveillut omasta omenapuusta, jonka luo voisin hipsiä aamutakissa nappaamaan herkkupaloja suoraan puusta. Lapsuudenkotini pihalla ei omenapuita ollut, ja kavereiden luona kyläillessä kysyinkin aina saisinko ottaa yhden tai kaksi omenaa.

Rakastan kotimaisia hieman kirpakoita omenoita – ja nimenomaan niitä kirpakoita. Tänä syksynä olen löytänyt kaupoista ihania ahvenanmaalaisia napakoita omenoita, joita olenkin kantanut kotiin kiloittain. Lempparini on niistä syntyvä omena-kaurapaistos.





Omena-kaurapaistos

½–1 kg kotimaisia omenoita
1–2 dl gluteenittomia kaurahiutaleita
50–100 g pehmeää voita
2 rkl valitsemaasi sokeria (tai enemmän, jos olet makean perään)
kanelia
Pese ja pilko omenat, ja laita ne uunivuokaan. Sekoita keskenään kaurahiutaleet, voi, sokeri ja kaneli. Voit vaihdella sokerin ja kanelin määrää oman maun mukaan. Lisää kaurahiutalemuru omenoiden päälle ja laita uuniin. Paista noin 30 minuuttia 200 asteessa.

Tarjoile vaniljakastikkeen tai jäätelön kanssa. Sopii täydellisesti myös aamujugurtin kaveriksi.

Perintönä isoäidiltä

Mietin kauan, miten aloittaisin tämän tekstin.

Se kun periaatteessa kertoo vain vaatteista, mutta toisaalta sitten kuitenkin todella paljon muustakin: ikävästä, ilosta, lämpimistä muistoista ja haikeudesta.

Olen kulkenut viimeisen viikon nilkkoja hipovassa villakangastakissa ja mustissa samettihousuissa. Vastaavanlaisia yhdistelmiä näkyy tällä hetkellä katukuvassa tuon tuosta, mutta minua ei itseasiassa kiinnosta, ovatko nuo tällä hetkellä muotia vai eivät. Minua kiinnostaa vain se, että vaatteiden edellinen käyttäjä oli rakas isoäitini.



Isoäitini kuoli viime vuoden jouluna. Olin todella kauan täysin rikki, surusta hajalla. Vielä yhä edelleen ajatellessani mummia, nousee silmiini useimmiten kyyneliä.

Sanoin joskus keväällä äidilleni, että toivoisin saavani mummista sopivana ajankohtana jonkun fyysisen muiston: korun, kahvikupin, kynttilänjalan. Kun loppukesästä tätini laittoi viestiä muutamasta vaatteesta hänen käytyään läpi mummin tavaroita tiesin, että ottaisin ne, olivat ne sitten sopivia tai ei.

Isänpäivänä kävimme kahvilla ukin luona, ja samalla pääsin kurkkaamaan vaatteita. Oli laatikollinen ihania kesäleninkejä, joissa mummi oli käynyt tanssimassa. Löytyi housuja, hameita ja paitoja. Ja tämä musta villakangastakki.

Sain valita mitä halusin, sillä olen vaatekooltani lähmipänä. Otin mukaani valkoisen kauluspaidan, mustat ja punaiset samettihousut sekä takin. Kaikki olivat täydellisessä kunnossa – ja luultavasti kymmeniä vuosia vanhoja. Takki on saksalaisen Steilmannin, joka valmistaa takkeja edelleen, mutta emme kukaan muista nähneemme takkia mummin yllä koskaan. Mustat samettihousut ovat Malli-Marin ja yritys valmisti tuotteita 1965–1995. Takkia lukuunottamatta kaikki laatikon vaatteet olivat kotimaisia ja vähintään 20 vuotta vanhoja.



Myönnän haaveilleeni alkusyksystä pitkän villakangastakin hankkimisesta – nykyisissä takeissani ei kuitenkaan ole mitään vikaa, joten en pystynyt perustelemaan hankintaa itselleni millään tavoin. Koska yritän olla yhä vastuullisempi kuluttaja, eivät hankinnat ilman selkeää tarvetta ole sallittuja.

Sen lisäksi siis, että isoäidiltä perimäni vaatteet ovat minulle arvokkaita muistoja, ovat ne vintagena vastuullinen ja ekologinen valinta. Mikäli vaatteet ovat kestäneet käyttöä vuosikymmenet tähän asti, kestävät ne varmasti vielä minun käytössäni hyvin hoidettuna toiset samanlaiset.



takki Steilmann (vintage)
kashmirneule Filippa K
samettihousut Malli-Mari (vintage)
nilkkurit Minelli
pipo Acne
kahvimuki KeepCup


Vintage-helmat hulmuten ja KeepCup kädessä lähdin valtaamaan myös tätä räntäsateen tahdittamaa viikkoa. Pehmeää ja lämmintä maanantaita harmaasta marraskuusta huolimatta ♥

Messinki mielessäin

Uuden kotimme sisustus on edennyt hitaasti mutta varmasti. Suuret linjat ovat löytyneet sitten heinäkuisen muuttomme, mutta on vielä muutamia juttuja, joita kaipaamme.

Varsinkin makuuhuoneemme on aika tyhjä, sillä siellä ovat vain oikeastaan sänky, yöpöydät, peili ja pari irtotuolia vaatekasoille. Olemme haaveilleet löytävämme makuuhuoneeseen upean tiikki-senkin tuomaan laskutilaa sekä pienen lukunurkkauksen nojatuoleineen ja valaisimineen.

Ja se valaisin... No siitä minulla onkin aikamoinen päähänpinttymä.



Valokuvat: Stella Harasek ja Johanna Piispa
Tuotekuvat: BoConcept, Bukowskis, Unik Uleåborg
Siitä lähtien kun näin Stellan kotona kuvassa näkyvän messinkivalaisimen, en ole voinut ajatella mitään muuta. Ja arvatkaa mikä tässä on pahinta: Stella kertoi, että kyseinen valaisin on löydetty ilmaiseksi roskalavalta! Meinasin kuolla kateudesta juuri siihen, keskelle heidän ihanan asuntonsa olohuonetta.

Vintage-löydöistä kateutuminen on sitä pahinta kalustekateuden luokkaa: on todella innoissaan ystävän puolesta upeasta löydöstä, mutta samalla tietää, että vastaavan löytäminen omaan kotiinsa on vaikeaa, välillä lähes mahdotonta. Sitä kun ei vain voi marssia lähikauppaan ja napata hyllystä samanlaista. Useimmiten ihmeellisestä internetistäkään ei ole mitään hyötyä.

Tuon ensikohtaamisen jälkeen messinkiset valaisimet ovat kummitelleet siellä täällä. Fargo Vintagen Facebookissa oli myynnissä ihana messinkivalaisin, mutta hieman kallis budjetilleni. Hetken kuluttua näin sen Johannan Instagramissa ja kaduin päätöstäni heti – miksi olinkaan alkanut pihistelemään, tuo on upea!

Sitten istuin aamuratikassa Mannerheimintiellä ja näin upean messingin vilahduksen BoConceptin ikkunassa. Mikä tuo on! Sormet syyhyten klikkailin itseni heidän nettikauppaansa puhelimellani vain todetakseni valaisimen maksavan yli 500 euroa. No se jos jokin on todellakin yli budjettini.

Aloin googlettamaan. Muutamassa sekunnissa kuvatuloksiin piirtyi identtinen valaisin Stellan ensirakkauteni kanssa. Ei voi olla totta! Ei voikaan, valaisin oli nimittäin Bukowskin huutokaupassa – myyty vuosi sitten. Yhtäkkiä samanlainen lamppu osui silmiini myös Tiiun blogissa. En kestä tätä tuskaa!

Unik Uleåborgin valikoimasta löysin kivan, mutta hintaansa verrattuna en kuitenkaan tarpeeksi kivaa. Kauppa nimittäin sijaitsee nimensä mukaisesti Oulussa, ja postitus tänne etelään näyttää maksavan vähintään 20 euroa. Jos joku on nimittäin löytänyt unelmieni lampun ilmaiseksi, en ole valmis maksamaan yli satasta ihan kivasta.

Tällä hetkellä näyttää, että olemme tainneet löytää lukunurkkaukseen ihanan nojatuolin. Sitä messinkistä lamppua saadaankin sitten varmaan hetki odotella.

(Ellei juuri sinulla ole tuollaista ylimääräisenä, ja haluaisit myydä sen minulle?!)

Vuosi yksityisyrittäjänä – mitä olen oppinut?

Tasan vuosi sitten elettiin jännittäviä hetkiä.

Olin juuri viettänyt intensiivisen kuukauden miettien tulevaisuuttani – tehden laskelmia, punniten vaihtoehtoja, miettien toiveitani ja tehden listoja. Ulla oli lokakuun alussa 2016 pistänyt mun pään sekaisin työtarjouksellaan, jonka olin hyväksynyt.

Olin valmistunut kesäkuussa 2016 graafiseksi suunnittelijaksi, eikä silloinen työni kansainvälisessä konsernissa enää täyttänyt toiveitani tai vastannut intohimojani – olinkin koko syksyn etsiskellyt aktiivisesti uusia luovia töitä. Ullalta pyysin referenssejä työhakemukseni liitteeksi (olimme tehneet aiemmin jo yhteistyötä blogihommiin liittyen) – muija kuitenkin kieltäytyi antamasta niitä ja läiskäisi pöydälle sen sijaan tarjouksen unelmien työpaikasta!

Siinä sitä sitten oltiin, maanantaina 31.10.2016, viimeistä päivää palkkatyöläisenä.



Nyt olen ollut tasan vuoden täyspäiväisenä yksityisyrittäjänä.

Vaikka kaikki jännitti alussa aivan suunnattomasti, ovat asiat sujuneet kuitenkin hyvin. Toiminimi minulla on ollut jo pari vuotta, mutta palkkatöiden poisjääminen sen rinnalta vaikutti kuitenkin moneen käytännönasiaan. Päätinkin näin vuosipäivän kunniaksi pohtia, mitä kaikkea kulunut vuosi on minulle opettanut.

Mitä olen oppinut yksityisyrittäjyydestä?

– Ensinnäkin, yksityisyrittäjyys sopii minulle paljon paremmin, kuin olin koskaan kuvitellut. Tulen yrittäjäperheestä, mutta en koskaan oikeastaan edes miettinyt täyspäiväisen yrittäjyyden olevan minulle vaihtoehto. Tässä sitä kuitenkin ollaan. Alussa kauhistelin kaikkea yksityisyrittäjyyteen liittyvää – muun muassa kaikkia pakollisia täyteltäviä lappusia ja sitä valtavaa vastuuta kaikesta – mutta luonteelleni tällainen näyttäkin sopivan aika hyvin. Vaikka olen luova, olen myös todella järjestelmällinen ja organisoitunut, eivätkä nämä piirteet ole ainakaan haitaksi tässä hommassa.

– Tililläni on nykyään paljon enemmän rahaa, kuin palkkatyöläisenä. Vaikka minulla on suhteellisen säännölliset tulot yksityisyrittäjäksi (kiitos Asennemedian), on tietynlainen elämän epävarmuus tehnyt minun taloudenhallinnalleni ihmeitä. Palkkatöissä oli helppo kuluttaa tili tyhjäksi juuri ennen palkkapäivää, mutta yksityisyrittäjänä luonteeni ei tähän pysty. Säilytän suurinta osaa rahoista firmani tilillä, johon ei ole pankkikorttia – sieltä maksan itselleni "palkkaa" vain tarvittavan määrän. Siirrän heti laskutusten kilahtaessa tilille oikeat määrät ALV:eja sivuun myöhempää tilitystä varten ja pidän mielessä koko ajan yrityksen kiinteät kuukausittaiset kulut. Tämä kaikki on johtanut siihen, ettei koko vuoden aikana ole tileillä käyty lähelläkään nollaa. Aiempaan elämääni verrattaen tämä tuntuu jo aikamoiselta saavutukselta.



– Avun pyytäminen kannattaa. Oli kyse sitten kirjanpitäjän palkkaamisesta (hän on kyllä pelastanut minut niin monta kertaa!) tai jeesin pyytämistä ystävältä, niin apua ja neuvoja kannattaa pyytää. Itse kerron mielelläni kokemuksistani tai tiedoistani muille, joten miksi en uskaltaisi myös kysyä? Välillä suun avaaminen tai avun palkkaaminen vähentää omaa stressitasoa huomattavasti ja vapauttaa aikaa siihen omaan ydinosaamiseen.

– Itseä pitää ja täytyy kuunnella. Olen vasta viimeisen vuoden aikana opetellut sanomaan ei. Työtarjouksista ja uusista projekteista kieltäytyminen ei ole yksityisyrittäjälle helpointa, mutta välillä välttämätöntä. Olen pariin kertaan joutunut sellaisen työkuorman alle, että siitä on selvitty vain itkun kanssa ja vähillä yöunilla. Näistä olen oppinut, ja nykyään pohdin tarkkaan projektit, joihin lähden mukaan. Jätän myös kalenteriini aina hieman ilmaa, siltä varalta, että jokin projekti vaikka pitkittyy. Punnitsen nykyään myös projekteihin mukaan lähtiessä onko tämä projekti käyttämäni ajan/saamani palkkion arvoinen ja viekö tämä projekti minua eteenpäin kohti tavoitteitani.

– Olen välillä tavattoman hidas vastaamaan sähköposteihin. Esimerkiksi Asennemediaa koskevat viestit hoidan alta aikayksikön, mutta välillä omaan laatikkooni tupahtelevien viestien reagoimisessa kestää. Tässä minulla on vielä petrattavaa, vaikka onnekseni viimeisen puolen vuoden aikana olen havainnut jo kehitystä.

– En vieläkään osaa kehua itseäni tarpeeksi. Osaako kukaan? Tästä johtuu myös, että saatan välillä alihinnoitella palveluni. Onneksi tämäkin olen huomannut, ja näin ollen alkanut reagoida.

– Verkostojen muodostaminen on tärkeää, vaikka olenkin siinä suhteellisen huono. Olen tyylipuhdas introvertti, eivätkä erilaiset minglailut uusien ihmisten kanssa paljon kiinnosta. Välillä on kuitenkin astuttava pois omalta mukavuusalueelta, sillä suurin osa yritykseni toimeksiannoista on tullut nimenomaan verkostojeni kautta. Koskaan ei tiedä, mitä käyntikortin jakamisesta tai suunsa aukaisemisesta voi seurata! (No, toivottavasti jotain positiivista kuitenkin :D)

– Vaikka oman alani yksityisyrittäjät voivat tehdä töitä "mistä vain, kunhan vain netti toimii", eivät nämä mielikuvat freelancereista ole oikeastaan kovinkaan realistisia. Teen päivittäin töitä aika monen yksityisyrittäjän kanssa, joiden työnteko ei vaadi fyysistä läsnäoloa. Kummasti he kuitenkin nakuttelevat koneitaan joko kotonaan tai vuokratuissa toimistoissa sen sijaan, että paistattelisivat päivät Balin auringon alla ja illalla vähän lähettelisivät sähköposteja. Vaikka digiaikana työn tekeminen ulkomailta, aurinkorannoilta tai vaikka takapihalta olisikin mahdollista, on se oman kokemukseni mukaan aika harvinaista. Monet yrittäjätuttuni kyllä matkustelevat, mutta työasiat eivät ulkomailta hoidu samaan tahtiin kuin kotipöydän äärellä. Itsekin huomasin tämän viimeksi Cannesissa: ei paljoa kiinnostaneet loppuraportit, kun oli kiire nähdä ja tehdä. Vaikka siis periaatteessa olisin hyvin ehtinyt aamulla ja illalla tehdä useamman tunnin töitä.



Kaiken kaikkiaan kulunut vuosi on ollut huikea ja opettavainen. En ole katunut vuosi sitten tekemääni päätöstä hetkeäkään, ja tulevaisuudeltani toivon suuria. Olen tutustunut vuoden aikana ihan huikeisiin ihmisiin ja saanut tehdä mielettömien lahjakkuuksien kanssa töitä. Muiden osaaminen ja intohimo ruokkii myös omaa työskentelyä, ja upeiden tekijöiden ympäröimänä sitä haluaa itsekin puristaa vielä vähän parempaa.

Jännityksellä odotan, millaisia ajatuksia minulla on vuoden päästä jaettavana aiheesta. Vuoden takaisia juttujani voit lukea muun muassa täältä ja täältä.


PS. Kuvissa näkyy suunnittelemani viikkokalenteri, jonka voi ladata ilmaiseksi omaan käyttöön täältä. Paperijutut kiinnostelevat edelleen kovasti, ja olisikin kiva päästä tekemään enemmän myös jotain stationary-juttuja tulevaisuudessa!

Tänään lautasella: Paahdettu myskikurpitsakeitto

Pyöräytin tuossa sunnuntaina niin hyvää soppaa, että pakko tulla tännekin kehaisemaan.

Kyseessä on vanha tuttuni myskikurpitsakeitto, mutta pienellä upgreidauksella aiempaan. Yhden Master Chef Australia -maratonin jälkeen päädyin kokeilemaan kurpitsan paahtamista uunissa, ja sehän kuulkaa tepsi! Tässä teillekin jakoon mukavan paahteinen ja valkosipulinen keitto syysiltoja lämmittämään.



Keitto paahdetusta myskikurpitsasta

keskikokoinen myskikurpitsa
muutama valkosipulinkynsi
oliivi- tai rypsiöljyä
suolaa
mustapippuria

½ litraa vettä
kasvisliemikuutio
2 dl kuohukermaa (tai haluamaasi kasvikermaa)
fetaa

Kuori sekä pilko myskikurpitsa ja laita se uunivuokaan tai -pellille. Heitä mukaan muutama valkosipulinkynsi ja lorauta päälle öljyä. Lisää myös suolaa ja mustapippuria myllystä ja möyhi käsin niin, että öljy ja mausteet ovat tasaisesti levittyneet. Paahda noin 200 asteessa kunnes kurpitsat ovat pehmenneet. Voit käyttää myös grillivastusta, jos haluat.

Kun kurpitsat ovat kypsät, keitä kasvisliemi. Itse käytin ns. tupla-annoksen, eli puoleen litraan vettä yksi kokonainen liemikuutio. Seuraavaksi soseutetaan kurpitsat – minä käytin blenderiä, mutta voit käyttää myös sauvasekoitinta tms. Lisää kurpitsat ja osa liemestä blenderiin – älä laita kaikkea lientä kerralla, vaan pikkuhiljaa sen mukaan, miten löysää/paksua keitosta haluat. Valkosipulinkynnet jätin uunipellille, mutta voit lisätä niitä keittoon myöhemmin jos haluat. Lisää mukaan myös kerma ja soseuta tasaiseksi. Lisää lopussa kasvislientä, suolaa ja pippuria makusi mukaan.

Annostele keitto lautaselle ja murustele päälle fetaa. Rouhaise myös vähän mustapippuria ja lisää vaikkapa muutama timjaminlehti.

Toivelistalla: lämmintä, pehmeää ja kestävää

Jos syksyn saapumisen tuntee ensimmäisenä kasvoilla, niin hetipian sen tuntee myös varpaissa, sormissa ja ytimissä.

On nimittäin taas tullut 'se' aika vuodesta, kun alan vaipua syväjäähän – josta ehkä hyvällä tuurilla sulan sitten ensi vuoden juhannuksen aikoihin. Sormet kohmelossa nakuttelen tietokoneen näppistä niin kotona kuin toimistollakin, eilen istuin koko päivän kahden villapaidan alla. Vertauksena tähän kalikkamaiseen olooni: avomies vetää edelleen kotona aamusta iltaan teepaidassa ja shortseissa.


Mehiläisvahakynttilä, Month of Sundays // Vartalovoide 'Neutral', Whitetail // Takki luomuvillasta, Whitetail //
Merinovillahousut, Arela // Kynttilä 'White Light', Sugar x Raaka Rå // Kashmirkampa, Arela //
Kashmirneule, Filippa K

Kaikennäköiset lämmikkeet ovat siis alkaneet taas kiinnostaa, kovasti. Minulla on muutama ihana ja paksu villaneule, joihin hautaudun harva se päivä, mutta pari lisälämmittäjää ei olisi lainkaan pahitteeksi.

Voin kuvitella, että esimerkiksi Arelan villahousut ovat juuri niin lämpimät, kuin kuvittelen... (Ja siis kuinka upeaa, että villahousut ovat taas muodissa!)


* * *

Olen pyrkinyt viemään kulutuskäyttäytymistäni yhä eettisempään ja vastuullisempaan suuntaan. Sen lisäksi, että olen jo pitkään ostanut yleisestikin vain vähän tavaraa, niin nykyään pyrin yhä enenevissä määrin ostamaan sen vähänkin kestävästi. Onneksi nykyään myös ekogolisia valintoja voi tehdä omasta tyylistä tinkimättä, kunhan tietää vain mistä etsiä ja ostaa. Vakituisesti käyn kurkkimassa esimerkiksi Month of Sundaysin, Whitetailin, Arelan, Filippa K:n ja Samujin valikoimaa, joista myös tällä kertaa löytyi ihania kohmeudenkarkottajia. Käykäähän kurkkaamassa näiden valikoimat, ja saa myös vinkkailla muista ihanista ja vastuullisista kaupoista!

Kasvojen syyssuosikit

Syksyn saapumisen tuntee ensimmäisenä kasvoilla.

Sen lisäksi että aamulenkkien ilma tuntuu raikkaan kirpakalta kasvoilla, eivät kesäiset huolettomat hoitorutiinit enää riitä. Tarvitaan järeämpiä otteita: seerumeita, kosteuttavia naamioita, helliä hoitoja.

Olen siirtynyt rasvoissa ja puhdistusaineissa lähes kokonaan luonnonkosmetiikkaan – pikku hiljaa, purkki kerrallaan. Sen lisäksi että ne ovat vastuullinen ja ympäristöystävällinen valinta, olen huomannut luonnonkosmetiikan olevan omalle iholleni paljon tehokkaampaa ja toimivampaa: tehokosteutusta lupaava tuote oikeasti tehokosteuttaa. Onneksi mun ympärillä on paljon aiheesta tietäviä tyyppejä, joilta voin kysyä aina neuvoa. Kaimani Ida on yksi heistä, ja hänen blogistaan löytyykin paljon lisää vinkkejä mahtavista tuotteista.

Tässä kuitenkin neljä mun luottotuotetta syksyisen korppuihon taklaamiseen, jotka toimivat myös läpi talven.



Kasvojen puhdistukseen:
Evolve Fresh Face Facial Wash -puhdistusgeeli*

Papaijaa, gojia ja aloe veraa sisältävä puhdistusgeeli vaahtoaa ihanasti iholla ja jättää puhtaan tunteen. Ei kuivata omaa ihoani liikaa, kuten joillain geeleillä on ollut tapana.



Hehkua:
Evolve Radiant Glow Mask kirkastava kasvonaamio

Taivaalliselta tuoksuva kasvonaamio tekee mieli lipoa kasvoilta (tai suoraan purkista...) ennen kuin vaikutusaika ehtii tulla täyteen! Raakakaakao auttaa säilyttämään kosteustasapainon ja kookos kuorii hellästi. Sisältää myös sokeriuutetta ja manteliöljyä, eli kaiken tarvittavan herkulliseen jälkiruokaan...


Tehokosteutus:
Mia Hoytö Lempeä Uni Multivitamin Oil Serum*

Paras kaikista testaamistani seerumeista! Imeytyy ihoon ihanasti ja jättää jälkeensä pehmeät posket. Sisältää muun muassa A-, B-, C- ja E –vitamiineja, jojobaöljyä, mustaherukkaa, tyrniä ja puolukkaöljyä.



Huulien hyvinvointiin:
Mádara Hemp Hemp Lip Balm -huulivoide

Oliiviöljyyn, sheavoihin ja hamppuöljyyn pohjautuva huulivoide, joka toimii rohtuneille huulille täydellisesti. Rakastuin tähän huulivoiteeseen heti ensimmäisen sipaisun jälkeen ja tilasin juuri lisää Mádaran 24h salesta. Olen tarvinnut huulirasvaa selkeästi vähemmän sen jälkeen, kun aloitin tämän käytön! Graafisen tyylikäs ulkoasu ei myöskään haittaa ;)

* merkityt tuotteet olen saanut testiin blogin kautta

Syksyn vauhti

Vaikka sen tietää jo etukäteen, niin silti se jotenkin yllättää ja laittaa hengästymään vauhdillaan.

Syyskuu, siis.

Olin perjantaina ihanan Sugar Universen lanseeraustilaisuudessa, ja tuttavien kanssa kuulumisia vaihdellessa kaikkien fiilis tuntui olevan sama: "No aika hullu kiire on, tiedäthän, syksy. Ehkä tämä tästä lokakuun puolella vähän helpottuu."



Tällä hetkellä olen tosi tyytyväinen, että annoin itselleni kesällä oikeaa lomaa – kun kesällä sai hieman nollailtua, niin jaksaa nyt edes hieman paremmin painaa kreisejä päiviä. Itselläni on tällä hetkellä niin monta rautaa tulessa, että ei meinaa itsekään oikein pysyä perässä. Iltaisin vierähtää vähän turhan pitkään koneella, ja aamullakin pitäisi jo aikaisin herätä töitä tekemään. Eilen sunnuntaina, nukuin 11 tuntia, kertonee jotain pienestä väsymystilastani.

Asenteella hommat sujuvat todella hyvin, mutta töitä riittää – varsinkin, kun ketku toimarimme Ulla lähti Nykkiin viikoksi ja jätti puljun minulle hoidettavaksi. (Oikeasti Ulla on enemmän kuin ansainnut loman rapakon tuolla puolen.) Muiltakin osin meillä on tosi jännä syksy menossa/tulossa, ja onkin kaikenlaista mielenkiintoista projektia menossa. Odotan myös kuumeisesti uuden harkkarimme aloittamista, sillä osaavat lisäkädet ovat aina suuri apu.



Olemme Ullan kanssa myös aika kunnianhimoista sakkia, ja keksimme koko ajan uutta pöhinää – ihan vaan ettei vahingossakaan tylsää tulisi. Yritämme miettiä, miten pystyisimme tarjoamaan asiakkaillemme entistä parempia ja monimuotoisempia kokemuksia, verkostomme upeaa asiantuntijuutta.

Nämä kuvat ovat Valion sadonkorjuujuhlasta, jonka Asennemedia järjesti Jennin ja Natan johdolla. Tilaisuudessa vieraat pääsivät kokkailemaan yhdessä Benjamin Frostellin kanssa Valion luomutuotteilla, sekä tietenkin herkuttelemaan niillä. Vaikka itse lähinnä tilaisuudessa kaadoin alkumaljoja, hoidin tiskivuorta ja möyhin lautasliinoja, niin sain itsekin maistaa oman osani kuormasta.



Asennehommien lisäksi on tullut tehtyä kaikenlaista. Yhden viikon projektina oli muun muassa Nordic Food Talesin logosuunnittelu yhdessä Jennin ja Saaran kanssa. Sen lisäksi, että kehitän Asennemedian toimintaa, pohdin myös jatkuvasti omaa firmaani: mikä on oikea suunta, millaisia projekteja haluan tehdä? Mitä lisään portfoliooni ja mitä otan pois, jotta tämä välittyy? Mille projekteille sanon kyllä, mille en – mikä on kaikkein mielekkäin ja johtaa haluamaani suuntaan?

Että sellaista yrittäjän syyskuuta tänne kuuluu – jos siellä on joku jonka kalenteri ei ole täyskaaos, niin kertokaa miten te sen teette?!


Ensimmäinen kuva: minä
Muut kuvat: Jarno Jussila

Postikortteja Atlantin rannalta

Vietimme kolme ensimmäistä yötä Portugalin matkallamme rannikolla, lähellä Ericeiran surffikylää. Olimme vuokranneet auton, ja ajelimmekin nuo ensimmäiset päivät rannikkoa edes ja takaisin, suolaa nuuskien ja mahtipontisia aaltoja katsellen.

Oma rantamme oli pieni ja suloinen Praia de São Lourenço, jonka kahvilasta sai jääkylmää Somersbytä ja jossa katselimme yöunnin kaverina muutaman upean auringonlaskun.



Upeat olivat myös Penichen pienet ja salaiset sekä suuret dyynien reunustamat rannat. Hiekkaa oli näiden kolmen päivän jälkeen kaikkialla, ja pieneen rahinaan alkoi nopeasti tottua. Tuliaisiksi keräsin muutamat simpukat laskuveden aikaan.

Surffaamaan emme tällä reissulla ennättäneet – jos olisimme viettäneet rannoilla pidemmän aikaa eivätkä levottomat sielumme olisi haluneet liikkua ja nähdä koko ajan uutta, olisimme varmasti testanneet myös Ericeiran tunnettuja aaltoja.

Metsässä hortoilemisen lisäksi kyllä beach life on myös aika mukavaa, ja voimakkaiden aaltojen tuijotus yhtä meditoivaa kuin sienimättäällä nököttäminen.

Metsämeditaatiota ja puskapohdintaa

Vietin juuri kuluneen viikonlopun metsässä, ja se oli ehkä kesän paras viikonloppu.

(Tai ainakin ihan top-listan kärjessä.)

Mainitsin pari postausta sitten, että haluaisin vielä tänä kesänä ennättää sienimetsään. Poikaystävän järkätessä meillä poikien illan, katsoin tilaisuuteni tulleen: pakkasin siskolta lainassa olleesseen autoon itseni lisäksi sieniveitsen, kaksi koiraa sekä verkkarit ja hurautin lapsuudenkotiini landelle.



Siellä sitten pyllistelin pärekorini kanssa menemään koko viikonlopun. Kotikotona kävin syömässä makaroonilaatikkoa, saunomassa, nukkumassa ja tyhjentämässä korin sisältöä – sitten taas takaisin puskaan!

Viikonloppu metsässä yksin oli i h a n a a .



Kehitin elokuun alussa aamuisin vadelmapuskissa pyöriessäni termin metsämeditaatio, ja sitä todellakin tarvitsin. Paluu arkirutiineihin on ollut jonkin verran takkuisaa, ja erilaiset muutokset meidän molempien taloudessa asuvien työkuvioissa ovat aiheuttaneet pientä stressinpoikasta.

Muun muassa yhden yön pyörin hikisenä sängyssä miettiessäni omia verosotkujani: kirjanpitäjäni huikkaili ennakkoverotukseen ilmoittelemieni vuositulojen perään ja liian matalallehan olin tuon arvion laittanut. Tilasin uuden verokortin, ja loppuvuoden ennakkoveroni per kuukausi on 1 700 euroa. Tuon luvun räpsähtäessä naamalleni oli metsäretriitti todellakin paikallaan.



Viikonlopun saldo oli laskeneiden stressitasojen lisäksi oikein mukava: noin 4 litraa kanttarelleja, litra mustaviinimarjoja, puoli litraa mustikoita ja muutama desi villivadelmia.

Lisäksi mietin taas, kuinka ihana olisikaan asua lähellä luontoa, tällaisten herkkujen lähellä. Mutta heti seuraavaksi mietin ihanaa kotiamme, jota rakastan. Ja kaikkia niitä kantakaupungin palveluita, joita tunnun myös rakastavan. Onneksi voin aina palata lapsuudenkotiini haukkaamaan happea – katsotaan niitä omia maalaiskartanoita sitten hieman myöhemmin.



Onneksi ehkä ensi viikonloppuna pääsee taas metsään. Tuolloin siskoni kanssa – ja isojen eväiden.

Tänään lautasella: Rieskapizza nyhtökauratäytteellä

Vuoden 2016 Flow'ssa koin ensikohtaamiseni nyhtökauran kanssa. Sain ylipuhuttua poikaystävän kokeilemaan vegeruokaa aurinkoisena lauantaina, ja suuntasimme Fat Tomaton tiskille. Sieltä valitsin listalleni nyhtökaurarieskan, ja muutaman haukun jälkeen olimme molemmat myytyjä.

(Toim huom: tämä oli sitä aikaa, kun nyhtökauraa metsästettiin ympäri kaupunkia, ja Herkussa jonotettiin uuden erän saapuessa. Työpaikalla supistiin ystävien kanssa, että oletkohan jo maistanut, olisipa huikeeta saada sitä kotiin. Paljon on muuttunut, kun meidän maailman rupuisimmassa lähi-Alepassakin on nyhtistä nykyään aina saatavilla!)



Kokeilin toisintoa tuosta rieskapizzasta keväällä kotona, kun halusimme tarjota kylässä käyville jotain nyhtökaurasta. Viikonloppuna pyöräytin taas sunnuntai-illan leffan seuraksi näitä, ja tässä teillekin ohje! (Ja pahoittelut, että pari viimeisintä reseptiä ovat olleet nyhtis-painotteisia, selvinette siitä varmaan kuitenkin.)


Rieskapizza nyhtökauratäytteellä
8 rieskaa

1 pussi perunarieskoja (meillä 8 rieskan pussi)
1 paketti maustamatonta nyhtökauraa
3 valkosipulin kynttä
300 g tomaattimurskaa (esim. GoGreen)
½ pussia kuivattuja luumuja
2 palloa bufala-mozzarellaa
pala cheddaria
tilkka vettä
öljyä
suolaa ja mustapippuria
tuoretta timjamia, ruohosipulia tai oreganoa

Kuumenna pannulla loraus öljyä ja paahda siinä hetki murskattuja valkosipulin kynsiä. Lisää nyhtökaura ja ruskista hetki. Mausta suolalla ja pippurilla.

Pilko kuivatut luumut pieniksi paloiksi. Kiehauta pieni tilkka vettä kattilassa ja lisää luumut sinne. Sekoittele ja anna lämmetä hetki. Luumupalojen on tarkoitus tahmaantua ja muuttua hieman enemmän massamaiseksi.

Asettele rieskat pellille ja lisää päälle tomaattimurskaa. Voit halutessasi lisätä tomaattimurskan päälle hieman kuivattuja yrttejä tai esimerkiksi provencelaista yrttisekoitusta. Lisää tomaattimurskan päälle luumuseosta ja nyhtökaura. Viipaloi mozzarella ja raasta cheddar, ja lisää rieskojen päälle.

Paista noin 200° kunnes juusto on sopivasti sulanut. Lisää päälle tuoreita yrttejä ennen tarjoilua.


PS. Hietsun hallissa ollut Fat Tomato on nykyään valitettavasti lopettanut, mutta samoja herkkuja saa Kampin 6k:n Oatzista!

Maailman äärellä / Portugal

Luin nuorena useasti fantasiakirjan Althalus: Matka maailman ääriin. Siinä päähahmo löysi talon, joka sijaitsi maailman äärellä, jyrkkien kallioden reunalla. Seisoessani Cabo da Rocalla Portugalissa, en ollut ihan varma olinko löytänyt tuon talon vai matkustanut sittenkin vahingossa Skotlantiin vai Lofooteille.

Portugalin matkamme ensimmäinen majapaikka sijaitsi Altantin rannalla, kymmenisen kilometriä Ericeiran surffikylästä. Ensimmäisenä päivänä teimme retken Sintra-Cascain luonnonpuistoon ja siellä Manner-Euroopan läntisimpään kohtaan, Cabo da Rocaan.

Saapuessamme mysteerisen näköinen sumupilvi ympäröi majakkaa sekä upeita viikunapäivikkipeltoja, ja onneksemme ehdimme näkemään sen ennen auringon ilmestymistä. Sain mukaani myös suhteellisen pitkäkestoisen matkamuiston, kun lähes ensitöikseni kaaduin kivikössä kömpelyyttäni – nyt jäljellä on vain pieni arpi, mutta loppupäivä kuluikin sitten sääri ensin veressä ja lopulta puhdistettuna kääreissä.

Cabo da Rocasta suuntasimme Sintran Quinta da Regaleiraan, mutta kaikessa karuudessaan meidän molempien mielestä tämä oli ehdottomasti upeampi kohde. Tuonne kallion reunalle olisin mieluusti pystyttänyt teltan – miettikää mitkä näkymät aamukahvia keittäessä tai auringonlaskua katsoessa!

Tästä kesästä

Tämä kuluva kesä on ollut tosi erilainen kuin aiemmat.

Kesä on ensimmäinen kesäni "täytenä" yksityisyrittäjänä ja tämän vuoksi neljän tai viiden viikon palkallinen kesäloma on vain kaukainen unelma. Onhan nyt lähtökohtaisestikin kesä töissä täysin erilainen kuin koko kesä lomalla. Onneksi maailman paras boss lady antoi minulle kaksi viikkoa lomaa blogimuijailusta, ja annoin itse itselleni koko heinäkuun lomaa graafikkona olemisesta.

En voi sanoa työkesän olleen rankka – päinvastoin. Meillä oli oikein hauskaa toimistolla harkkarimme Niranandan kanssa boss ladyn juodessa viintä Italiassa. Oman lomani jälkeen juhlittiin Flow-etkoja ja käytiin Lakridsin kanssa dinnerillä – ei ihan kamalaa tämäkään. Kyllähän sinne sekaan mahtui myös tarjousten ja raporttien vääntämistä ja kadonneiden kamppistuotteiden metsästystä, mutta jotenkin myös kaikki tämä tuntui kevyemmältä kesäaikaan.

Lisäksi tietenkin muutimme keskellä kesää – kun muuttopäivä on 3.7., niin väkisinkin koko kesä (tai vähintään ajatukset) pyörii niiden hommien ympärillä. Nyt olemme kuitenkin saaneet pölyt laskeutumaan ja koti alkaa olla viimeisiäkin mielessä olleita kalustehankintoja myöten valmis. Taino, niin valmis kuin nyt yleensä kahden levottoman luovan koti voi ollakaan. Kodista tulen jakamaan teille lisää kuvia vähän myöhemmin, kunhan saamme vielä viimeisetkin tuolit kuljetettua kotiin (nyt ne taitavat majailla siskoni auton takakontissa).

Takana on myös ennätysmäärä ulkomaanpäiviä sitten huolettomien (äidin ja isän rahoilla vietettyjen) lapsuusvuosien. Ensin reilu viikko Cannesissa, sen jälkeen kymmenen päivää Portugalissa. Tämän lisäksi on myös ollut kaikenlaisia kinkereitä ympäri Helsinkiä ja Suomea, joten kauhean kauaa ei ole ehtinyt paikallaan sammaloitua. Kesäkuun puolessa välin olin vähän kauhuissani tästä kaikesta, mutta löysin jostain itselleni ei-tyypillisen rennonletkeän asenteen, enkä ole jaksanut stressata täydestä kalenterista ihan kauheasti.

Portugali oli tänäkin vuonna maaginen ja ihana – tulen kirjoittamaan siitäkin lisää kunhan jaksan tarttua kiinni savottaan nimeltä kaksi muistikorttia ja puhelin täynnä kuvia. Viime viikonlopun olimme Flow'ssa (sekin oli taas maaginen ja ihana), mutta siitä en jaksa kirjoitella – olette varmasti jo nähneet ja lukeneet siitä aivan riittämiin, kenties olitte myös itse paikalla festareilla. Sen vain sanon, että vuosien odotus palkittiin, ja The XX:n keikka oli upea.

Tänä kesänä haluaisin vielä viettää yön teltassa ja lähteä sienimetsään. Vähän olen miettinyt myös tulevan syksyn kuvioita, mutta vähän vain. Elokuu on pyhitetty vielä kesäjutuille – syksy alkaa vasta sitten joskus myöhemmin. Blogikin on pyörinyt aina tasaisin väliajoin mielessä, joten ehkä tulee taas kausi jolloin kirjoittelen tänne enemmän. Terveiset muuten Henriikalle: paljastuksesi Lakrids-dinnerillä aiheuttivat mulle ihan valtavat paineet ja tahtotilan panostaa blogiin! Tällaisia potkuja persuksille lisää, kiitos.