Kun unelmien koti ei ollutkaan se koti

10/03/2019

Muistan edelleen tosi selvästi päivän, kun saatiin tämän asunnon avaimet. Sen tunteen, kun tallustin ensimmäisinä aamuina niin kauan haaveilemallani valkoisella lankkulattialla. Oltiin nukuttu yö makkarin ikkuna auki ensimmäistä kertaa seitsemään vuoteen ja kylvin valossa, jota en edes osannut kuvitella.

Ajattelimme, että tähän asuntoon tekisimme kotimme. Viihtyisimme tässä vuosia, niin kauan, kuin tuntisimme tarpeelliseksi asua kantakaupungissa. Aina suunnitelmat eivät kuintekaan toteudu.





Ja nyt meidän onkin aika löytää uusi koti.

Saimme hetki sitten irtisanomisilmoituksen sähköpostiimme. Istuin Töölön Levainissa näpyttelemässä konetta lounaan jälkeen (aloin vihdoin hahmotella kirjoitusta vastuullisemmasta matkailusta), kun poikaystäväni soitti: "Luitko sä sen vuokranatajan meilin? Meidän kämppä on irtisanottu." Hapuilin vapisevin käsin sähköpostin auki ja sopersin puhelimeen: "Mutta mä rakastan sitä asuntoa."

Koen välillä hankalaksi käsitellä isoja asioita ja tunteita, kuten nytkin. Menen ensin täysin jäihin, ja sitten tunteet alkavat ryöpsähdellä minusta holtittomasti. Lopetettuani lyhyen puhelun poikaystäväni kanssa läimäytin koneen kiinni, pakkasin laukkuni (ihme, etten unohtanut kahvilaan mitään) ja hoipertelin ratikkapysäkille. Näpyttelin ystävieni ryhmään viestin, ja aloin vollottaa. Kävelin ratikalta kotiin ja ovea avatessani ajattelin, että tämä ei tunnu enää yhtään samalta, kuin vasta eilen tuntui.



Nyt olen päässyt yli pahimmasta shokista, ja kykenen jo järkevään ajatteluun.

Vuokralla asumisessa on aina tämä mahdollisuus, ja nyt se osui kohdallemme. Vuokranantajamme muuttaa takaisin Suomeen, ja haluaa ymmärrettävästi takaisin kotiinsa asumaan. Hän teki irtisanomisen niin kauniin sanoin, kuin mahdollista. Lupasi jopa kirjoittaa suosittelukirjeen, niin pahoillaan tilanteesta on meidän puolestamme.

Vaikeinta asiassa on ehkä sulatella se, että koti jonka ajattelin olevan meille se oikea, ei sitä ollutkaan. Tietyllä tavoin tunnen oloni huijatuksi, vaikkei kukaan minua olekaan edes oikeasti yrittänyt jekuttaa. Olen myös hämmentynyt siitä kotiamme kohtaan tuntemastani tunteesta, joka muuttui kuin salamaniskusta tuon sähköpostin jälkeen. Vaikka muistan kaikki ne lämpimät hetket ja ajatukset, on nykyhetken tunteista kadonnut se lämpö ja pehmeys, joka niissä vielä toissaviikolla oli.

Ehkä tämä on joku puolustusmekanismini. Kylmetän tunteeni, jotta lähtö olisi helpompaa?

Samalla sekunnilla lämmön ja pehmeyden kadotessa aloin myöntämään ääneen (lähes haukkumaan) kaikkia niitä epäkohtia, joita asunnossa on. Maalaustyöt on tehty hutiloiden. Kylpyhuone on pieni ja ruma. Ei ole lukittavaa pyörävarastoa. Vessan ovi on karseassa kunnossa. Eikä täällä ole edes taloyhtiön saunaa. Huoltomies ei tee kunnossapitotöitä kunnolla. Olohuoneen verhotanko on asennettu huonosti. Yksi makkarin ikkunoista ei mene kiinni kunnolla. Taidan todella alitajunnassani pyrkiä lieventämään asunnosta lähtemisen tuskaa.





Irtisanomisilmoituksesta seuraavana päivänä uskaltauduin avaamaan vuokraussivut ja selailemaan tarjontaa. Nyt muutaman päivän selailukokemuksen perusteella voisin ennustaa, että uuden kodin löytämisessä voi kestää – olen jumalattoman ronkeli.

En halua luopua mistään, mitä olen tässä asunnossa saavuttanut (valo, kaunis lattia, neliöt, iso keittiö, toimiva pohja, rauhallinen mutta keskeinen sijainti...) ja sen lisäksi haluan vielä enemmän (taloyhtiön sauna, parveke olisi kiva, remontoitu kylpyhuone, työhuone olisi kiva, vähintään neljäs kerros, ulkovälinevarasto, viihtyisä sisäpiha...). Koen kai jotenkin, että koska minut pakotetaan lähtemään tästä, olen ansainnut hyvän korvauksen. Onneksi nämä eivät vain ole omia toiveitani, mukana muuttava mies allekirjoittaa näistä lähes jokaisen (koiramme ei toivo muuta, kuin paljon puistoja lähiympäristöön ja kivoja karvakavereita). Eri asia kuitenkin on, kuinka monesta toiveestamme pystymme loppupelissä pitämään kiinni.

En ole hyvä suurissa elämänmuutoksissa, jotka eivät lähde omasta aloitteestani. Olen nyt kuitenkin koittanut alistua kohtalooni ja miettiä, että tästäkin on seurattava jotain hyvää. Löydämme varmasti ihanan kodin – toivottavasti upeamman kuin nykyinen, sellaisen, joka on meille se koti. Ehkä muuton ja mahdollisesti uuden asuinalueen myötä saan elämääni uusia rutiineja tai inspiroidun työstäni aivan uudella tavalla.





Olen kuitenkin tosi kiitollinen niistä puolestatoista vuodesta, jotka nyt jo olemme tässä saaneet asua. Meillä on vielä reilusti aikaa ennen kuin on pakko muuttaa. Mieluiten kuitenkin repäisisin laastarin irti niin pian kuin mahdollista, ja kantaisin tavarani seuraavaan osoitteeseen.

Viime kesänä kirjoitin rakkauskirjeen kodillemme, kun olimme asuneet tässä vuoden. Olen tosi iloinen, että kirjoitin tuolloin ajatukseni auki – haluan nimittäin muistaa tämän Kolmannen linjan kodin sellaisena kuin tuossa tekstissä, en sellaisena, kuin nyt tunteet kylmetettyäni.

Onhan tämä koti kuitenkin kohdellut meitä todella hyvin. Samaa lempeyden tunnetta toivon myös tulevalta kodiltamme.




Jos sulla on tiedossa koti, joka voisi sopia meille ja vastaisi edes osaa kriteereistämme, niin kerro vaikka meilillä happydaysida [a] gmail.com. Kaikki vihjeet otetaan lämmöllä vastaan.

© Happy daysAll rights reserved