Muistan edelleen tosi selvästi päivän, kun saatiin tämän asunnon avaimet. Sen tunteen, kun tallustin ensimmäisinä aamuina niin kauan haaveilemallani valkoisella lankkulattialla. Oltiin nukuttu yö makkarin ikkuna auki ensimmäistä kertaa seitsemään vuoteen ja kylvin valossa, jota en edes osannut kuvitella.

Ajattelimme, että tähän asuntoon tekisimme kotimme. Viihtyisimme tässä vuosia, niin kauan, kuin tuntisimme tarpeelliseksi asua kantakaupungissa. Aina suunnitelmat eivät kuintekaan toteudu.

Ja nyt meidän onkin aika löytää uusi koti.

Saimme hetki sitten irtisanomisilmoituksen sähköpostiimme. Istuin Töölön Levainissa näpyttelemässä konetta lounaan jälkeen (aloin vihdoin hahmotella kirjoitusta vastuullisemmasta matkailusta), kun poikaystäväni soitti: "Luitko sä sen vuokranatajan meilin? Meidän kämppä on irtisanottu." Hapuilin vapisevin käsin sähköpostin auki ja sopersin puhelimeen: "Mutta mä rakastan sitä asuntoa."

Koen välillä hankalaksi käsitellä isoja asioita ja tunteita, kuten nytkin. Menen ensin täysin jäihin, ja sitten tunteet alkavat ryöpsähdellä minusta holtittomasti. Lopetettuani lyhyen puhelun poikaystäväni kanssa läimäytin koneen kiinni, pakkasin laukkuni (ihme, etten unohtanut kahvilaan mitään) ja hoipertelin ratikkapysäkille. Näpyttelin ystävieni ryhmään viestin, ja aloin vollottaa. Kävelin ratikalta kotiin ja ovea avatessani ajattelin, että tämä ei tunnu enää yhtään samalta, kuin vasta eilen tuntui.

Nyt olen päässyt yli pahimmasta shokista, ja kykenen jo järkevään ajatteluun.

Vuokralla asumisessa on aina tämä mahdollisuus, ja nyt se osui kohdallemme. Vuokranantajamme muuttaa takaisin Suomeen, ja haluaa ymmärrettävästi takaisin kotiinsa asumaan. Hän teki irtisanomisen niin kauniin sanoin, kuin mahdollista. Lupasi jopa kirjoittaa suosittelukirjeen, niin pahoillaan tilanteesta on meidän puolestamme.

Vaikeinta asiassa on ehkä sulatella se, että koti jonka ajattelin olevan meille se oikea, ei sitä ollutkaan. Tietyllä tavoin tunnen oloni huijatuksi, vaikkei kukaan minua olekaan edes oikeasti yrittänyt jekuttaa. Olen myös hämmentynyt siitä kotiamme kohtaan tuntemastani tunteesta, joka muuttui kuin salamaniskusta tuon sähköpostin jälkeen. Vaikka muistan kaikki ne lämpimät hetket ja ajatukset, on nykyhetken tunteista kadonnut se lämpö ja pehmeys, joka niissä vielä toissaviikolla oli.

Ehkä tämä on joku puolustusmekanismini. Kylmetän tunteeni, jotta lähtö olisi helpompaa?

Samalla sekunnilla lämmön ja pehmeyden kadotessa aloin myöntämään ääneen (lähes haukkumaan) kaikkia niitä epäkohtia, joita asunnossa on. Maalaustyöt on tehty hutiloiden. Kylpyhuone on pieni ja ruma. Ei ole lukittavaa pyörävarastoa. Vessan ovi on karseassa kunnossa. Eikä täällä ole edes taloyhtiön saunaa. Huoltomies ei tee kunnossapitotöitä kunnolla. Olohuoneen verhotanko on asennettu huonosti. Yksi makkarin ikkunoista ei mene kiinni kunnolla. Taidan todella alitajunnassani pyrkiä lieventämään asunnosta lähtemisen tuskaa.

Irtisanomisilmoituksesta seuraavana päivänä uskaltauduin avaamaan vuokraussivut ja selailemaan tarjontaa. Nyt muutaman päivän selailukokemuksen perusteella voisin ennustaa, että uuden kodin löytämisessä voi kestää – olen jumalattoman ronkeli.

En halua luopua mistään, mitä olen tässä asunnossa saavuttanut (valo, kaunis lattia, neliöt, iso keittiö, toimiva pohja, rauhallinen mutta keskeinen sijainti...) ja sen lisäksi haluan vielä enemmän (taloyhtiön sauna, parveke olisi kiva, remontoitu kylpyhuone, työhuone olisi kiva, vähintään neljäs kerros, ulkovälinevarasto, viihtyisä sisäpiha...). Koen kai jotenkin, että koska minut pakotetaan lähtemään tästä, olen ansainnut hyvän korvauksen. Onneksi nämä eivät vain ole omia toiveitani, mukana muuttava mies allekirjoittaa näistä lähes jokaisen (koiramme ei toivo muuta, kuin paljon puistoja lähiympäristöön ja kivoja karvakavereita). Eri asia kuitenkin on, kuinka monesta toiveestamme pystymme loppupelissä pitämään kiinni.

En ole hyvä suurissa elämänmuutoksissa, jotka eivät lähde omasta aloitteestani. Olen nyt kuitenkin koittanut alistua kohtalooni ja miettiä, että tästäkin on seurattava jotain hyvää. Löydämme varmasti ihanan kodin – toivottavasti upeamman kuin nykyinen, sellaisen, joka on meille se koti. Ehkä muuton ja mahdollisesti uuden asuinalueen myötä saan elämääni uusia rutiineja tai inspiroidun työstäni aivan uudella tavalla.

Olen kuitenkin tosi kiitollinen niistä puolestatoista vuodesta, jotka nyt jo olemme tässä saaneet asua. Meillä on vielä reilusti aikaa ennen kuin on pakko muuttaa. Mieluiten kuitenkin repäisisin laastarin irti niin pian kuin mahdollista, ja kantaisin tavarani seuraavaan osoitteeseen.

Viime kesänä kirjoitin rakkauskirjeen kodillemme, kun olimme asuneet tässä vuoden. Olen tosi iloinen, että kirjoitin tuolloin ajatukseni auki – haluan nimittäin muistaa tämän Kolmannen linjan kodin sellaisena kuin tuossa tekstissä, en sellaisena, kuin nyt tunteet kylmetettyäni.

Onhan tämä koti kuitenkin kohdellut meitä todella hyvin. Samaa lempeyden tunnetta toivon myös tulevalta kodiltamme.

Jos sulla on tiedossa koti, joka voisi sopia meille ja vastaisi edes osaa kriteereistämme, niin kerro vaikka meilillä happydaysida [a] gmail.com. Kaikki vihjeet otetaan lämmöllä vastaan.

Vuosi kodissa

Meillä tuli juuri täyteen vuosi tässä kodissa.

Kuluneen vuoden aikana on tapahtunut paljon, niin hyvää kuin huonoakin. Varsinkin huonoina hetkinä olen ollut kiitollinen tästä kodista, meidän kolmen yhteisestä turvapaikasta.

Koen, että tämä asunto on meidän ensimmäinen oikea koti. Toki olemme poikaystävän kanssa asuneet samassa osoitteessa myös ennen tätä, mutta se edellinen asunto oli sellainen vaihtuvien asukkaiden metamorfoosi, että tietynlaista ajatussidettä oli vaikea muodostaa.

Muistatteko, kun kirjoitin alkuvuodesta 2017 kaipaavani kotia, joka sijaitsee vanhassa talossa mieluiten ylimmissä kerroksissa, jossa on isot ikkunat ja valoa tulvivat huoneet, kaunis valkoinen lankkulattia tai ihana kalanruotoparketti, vaalea avokeittiö hyvällä säilytystilalla (isolla jääkaapilla ja astianpesukoneella), rauhallisella sijainnilla mutta hyvien kulkuyhteyksien päässä, kantakaupungissa.

Tämä koti on lähes kaikkea, mitä uskalsin toivoa.

Ylimmän kerroksen sijaan olemme kolmannessa kerroksessa ja avokeittiön sijaan miellä on niin iso keittiö, että siellä voi järjestää ruokadiskon. Näistä kahdesta asiasta tingin mielelläni tämän kodin osuessa silmiini.

Tingimme myös muutamasta muusta: kylpyhuone on kaukana täydellisestä ahtaine neliöineen ja sinisine laattoineen, mutta päätin heti alussa, että tähän koloon en käytä stressipisteitäni yhtään. Sinne mahtuu pönttö, suihku ja iso pesukone, joten se täyttää tehtävänsä. Meillä ei myöskään ole parveketta, jota aina näin kesäisin kaipaan. Onneksi ikkunalaudat ovat leveät yrttien kasvattamiselle ja läheltä löytyy niin paljon puistoja ja terasseja, joille istahtaa.

Aamukahvin juon välillä Midin ikkunapaikalla katsellen puita ja ulkona kirkuvia lokkeja. Olohuoneen pikkuikkunoista leijailee raikkaan aamuilman tuoksua, ja mielikuvaleikkini parvekekahveista menee lähes täydestä.

Ystäväni sanoi viime vierailullaan, että meidän koti tuoksuu puulta. Sellaiselta todella kotoisalta, kuin mummolassa.

Huomaan sen itsekin silloin, kun palaan pidemmän poissaolon jälkeen takaisin kotiin. Pehmeä tuoksu ottaa minut vastaan kodin kynnyksellä, toivottaen hellästi tervetulleeksi takaisin.

Minulle kotimme tuoksu on kuitenkin aamuilman raikkaus – se, joka leijailee asunnossa avatessani makuuhuoneen oven yöunien jälkeen. Tuo tuoksu vie minut saman tien takaisin niihin ensimmäisiin aamuihin, jotka tässä kodissa vietin. Edellisessä kodissa emme voineet kadulta kuuluvien äänien vuoksi nukkua ikkunat auki, eikä ahtaalta, ratikoiden täyttämältä puuttomalta kadulta tullut ilma tuoksunut koskaan raikkaalta.

Olin ensimmäiset viikon aivan huumassa tuosta yön aikana kotiimme saapuneesta ihmeellisestä seesteisyydestä.

Ja aika usein meillä tuoksuu myös vastajauhettu kahvi.

Aiemmin olen ollut aika malttamaton, varsinkin kodin sisustukseen liittyen. Minulle on ollut tärkeää saada asunto mahdollisimman pian "valmiiksi", kaikki paikoilleen. Jokin on kuitenkin muuttunut tämän kodin kohdalla.

Haahuilimme useita kuukausia erilaisten välivaihdeiden seassa, ilman tarkempia suunnitelmia esimerkiksi makuuhuoneen sisustuksesta. Emme ole tainneet ostaa tähän astuntoon mitään kalusteita uutena, vaan kaikki on tullut joko edellisistä asunnoistamme tai haalittu kasaan second handina kirpputoreilta, vintage-liikkeistä ja ystäviltä. Ehkä tämäkin on osaltaan saanut minua vähän rauhoittumaan – täydellisiä second hand -löytöjä kun ei voi muuta kuin odottaa.

Vuoden jälkeen voisi sanoa että kotimme on valmis – mutta silti se ei ole. Tavarat seikkailevat paikasta toiseen ja ulkonäkö muovautuu koko ajan, pikkuhiljaa.

Kaksi isompaa hankintaa meillä on ollut alusta asti mielessä: uusi sohva ja uusi sänky. Emme kuitenkaan halua tinkiä kummankaan laadusta, ekologisuudesta tai ulkonäöstä vain hinnan takia ja väliaikaisratkaisuja emme hyväksy, joten ei auta muuta kuin odotella, että raaskimme hankkia edes toisen näistä.

Oon löytänyt mitä etsinyt,

oon tässä ja nyt

Messinki mielessäin

Uuden kotimme sisustus on edennyt hitaasti mutta varmasti. Suuret linjat ovat löytyneet sitten heinäkuisen muuttomme, mutta on vielä muutamia juttuja, joita kaipaamme.

Varsinkin makuuhuoneemme on aika tyhjä, sillä siellä ovat vain oikeastaan sänky, yöpöydät, peili ja pari irtotuolia vaatekasoille. Olemme haaveilleet löytävämme makuuhuoneeseen upean tiikki-senkin tuomaan laskutilaa sekä pienen lukunurkkauksen nojatuoleineen ja valaisimineen.

Ja se valaisin... No siitä minulla onkin aikamoinen päähänpinttymä.



Valokuvat: Stella Harasek ja Johanna Piispa
Tuotekuvat: BoConcept, Bukowskis, Unik Uleåborg
Siitä lähtien kun näin Stellan kotona kuvassa näkyvän messinkivalaisimen, en ole voinut ajatella mitään muuta. Ja arvatkaa mikä tässä on pahinta: Stella kertoi, että kyseinen valaisin on löydetty ilmaiseksi roskalavalta! Meinasin kuolla kateudesta juuri siihen, keskelle heidän ihanan asuntonsa olohuonetta.

Vintage-löydöistä kateutuminen on sitä pahinta kalustekateuden luokkaa: on todella innoissaan ystävän puolesta upeasta löydöstä, mutta samalla tietää, että vastaavan löytäminen omaan kotiinsa on vaikeaa, välillä lähes mahdotonta. Sitä kun ei vain voi marssia lähikauppaan ja napata hyllystä samanlaista. Useimmiten ihmeellisestä internetistäkään ei ole mitään hyötyä.

Tuon ensikohtaamisen jälkeen messinkiset valaisimet ovat kummitelleet siellä täällä. Fargo Vintagen Facebookissa oli myynnissä ihana messinkivalaisin, mutta hieman kallis budjetilleni. Hetken kuluttua näin sen Johannan Instagramissa ja kaduin päätöstäni heti – miksi olinkaan alkanut pihistelemään, tuo on upea!

Sitten istuin aamuratikassa Mannerheimintiellä ja näin upean messingin vilahduksen BoConceptin ikkunassa. Mikä tuo on! Sormet syyhyten klikkailin itseni heidän nettikauppaansa puhelimellani vain todetakseni valaisimen maksavan yli 500 euroa. No se jos jokin on todellakin yli budjettini.

Aloin googlettamaan. Muutamassa sekunnissa kuvatuloksiin piirtyi identtinen valaisin Stellan ensirakkauteni kanssa. Ei voi olla totta! Ei voikaan, valaisin oli nimittäin Bukowskin huutokaupassa – myyty vuosi sitten. Yhtäkkiä samanlainen lamppu osui silmiini myös Tiiun blogissa. En kestä tätä tuskaa!

Unik Uleåborgin valikoimasta löysin kivan, mutta hintaansa verrattuna en kuitenkaan tarpeeksi kivaa. Kauppa nimittäin sijaitsee nimensä mukaisesti Oulussa, ja postitus tänne etelään näyttää maksavan vähintään 20 euroa. Jos joku on nimittäin löytänyt unelmieni lampun ilmaiseksi, en ole valmis maksamaan yli satasta ihan kivasta.

Tällä hetkellä näyttää, että olemme tainneet löytää lukunurkkaukseen ihanan nojatuolin. Sitä messinkistä lamppua saadaankin sitten varmaan hetki odotella.

(Ellei juuri sinulla ole tuollaista ylimääräisenä, ja haluaisit myydä sen minulle?!)

Uusi koti

Siinä se nyt on, meidän uusi koti.

Heinäkuu toi mukanaan hieman uusia kuvioita – kauan haaveiltuja lankkulattioita ja suuria keittiöitä metrolaattoinen.

Kaksi yötä on nyt ehditty nukkua tässä maailman kauneimmassa kodissa, ja se on ollut ihanaa. Töiltä jäävä "vapaa-aika" tosin kuluu vielä putsatessa ja tavaroiden paikkaa etsiessä, mutta kyllä se jo kodilta tuntuu. Aamuaskareihin saan varata tuplasti enemmän aikaa, kun unirähmät silmässä yritän löytää uusia rutiineita ja liikeratoja – seitsemän vuoden jälkeen askelkuvioiden muuttaminen tuntuu yllättävän työläältä varsinkin juuri heränneenä.

Pian saatte nähdä varmasti kuvia myös kalusteiden kera – kaksi päivää muuton jälkeen kohde ei ole vielä kuvauskunnossa, kuten voitte kuvitella. Olohuoneen asettelu alkaa löytää muotonsa, mutta makuuhuoneemme ja keittiömme ovat niin isoja, että voisin perustaa niihin vaikka joogastudion. Vaikka on ihanaa, kun pitkästä aikaa kotona on tilaa hengittää, taidamme tarvita vielä muutaman kalusteen lisää. Second hand -haukkapartiomme on siis valmiina!

Viidakkokoti

Pikkuhiljaa, aivan salakavalasti, erilaiset viherkasvit ovat hivuttautuneet myös meidän kotiin.

Ostin helmikuussa Green Home Bookin – sen lisäksi että inspiroiduin kirjan taitosta, halusin myös oppia viherkasvien hoidosta enemmän. Halusin ihmiseksi, jonka kotona viherkasvit eivät kuole kahdessa päivässä.



Yrityksiä on aiemminkin ollut, mutta näin jälkikäteen en yhtään ihmettele niiden epäonnistumista: minulla ei ole ollut mitään haisua kasvien kastelusta, hoidosta tai lannoituksesta. Olen jättänyt raukat oman onnensa nojaan, ja lopputulos on tällä keinolla varsin ennalta-arvattava.

(Esimerkiksi minulla oli viime syksyn aikana KOLME murattia – ostin uuden aina kuolleen tilalle. Kastelin kasvia ehkä parin viikon välein, säästellen. Ei ihme, että kaikki kolme kuolivat ja kuivuivat niille sijoilleen, murattihan rakastaa vettä ja sen kanssa on oikein lupa lotrata...)



Nyt meiltä löytyy monta hyvinvoivaa kasvia. Ja haluaisin vielä lisää – ehkä jonkun suurehkon lattialle sijoitettavan – mutta tämä nykyinen asunto ei oikein tarjoa enää mahdollisuutta lisäkasveille. Kenties sitten, kun löydämme sen täydellisen asunnon (etsintä on vielä käynnissä, otamme vastaan vihjeitä!).

Salaisuuteni kasvien hengissäpysymiseen on rakkaus ja kasveille annettu aika. Minulla on kastelun suhteen viikkoaikataulu: joka viikon keskiviikko kastelen kaikki kasvit sekä tarpeen mukaan myös esimerkiksi viikonloppuisin. Olen ostanut lannoitetta, isompia ruukkuja, vaihtanut multia ja sumuttelen kasvien lehtiä vesipullolla. Tämä on näyttänyt toimivan, sillä esimerkiksi kilpipiileani tekee innoissaan multaansa uusia alkuja ja kumiviikuna on tehnyt jo ainakin neljä uutta lehteä – kohta se alkaa olla jo niin iso, että voin ottaa siitä ensimmäiset pistokkaat!



Poikaystäväni suosikki on makuuhuoneessamme oleva (tosiaan jo aika massiivinen) kumiviikuna – itselleni se tuo todella lämpimiä muistoja lapsuudenkodistani, jonka vuoksi se olikin ostettava viherkaupassa siihen törmätessäni. Oma suosikkini on ehkä peikonlehti tai kilpipiilea: nämä tekevät koko ajan uutta lehteä ja seurailenkin kehitystä päivittäin aivan fiiliksissä. Myös pieni opuntiakaktus hymyilyttää: toin kaktuksen Kööpenhaminasta marraskuussa, ja koko kotimatkan pelkäsin kaktukselle käyvän jotain kamalaa...

Crazy plant lady kiittää, ja lähtee sumuttelemaan lapsukaisiaan lauantai-aamun kunniaksi.