Maaliskuun paras: Midi

31/03/2019

Maaliskuun paras asia on ehdottomasti Midi.

Ja se, että Midi on elossa.


~ ~ ~

Muutama viikko sitten olin lopettelemassa työpäivää kotitoimistolla ja ajattelin vielä piipahtaa Midin kanssa nopeasti lenkillä, ennen kuin lähtisin ystäväni luo kyläilemään illaksi. Astuimme kotiovesta ulos ja näin, että jalkakäytävällä edessämme käveli hieman kolmen ihmisen ryhmä, joista yhdellä oli isohko koira hihnassa. Tapani mukaan pidin heitä tarkasti silmällä, sillä he vaikuttivat päihtyneiltä (ihan perinteistä menoa Kalliossa...) ja sellaisten ihmisten kanssa liikkuvat koirat voivat olla arvaamattomia.

Kävelimme porukan perässä hyvän välimatkan päässä, mutta kun he pysähtyivät lähikaupan kulmalle, meidän oli Midin kanssa ohitettava heidät. Otin Midin toiselle puolelleni, hihnan mahdollisimman lyhyeksi ja kiersimme vielä mahdollisimman kaukaa jalkakäytävän toista reunaa. Kaikki vaikutti menevän ihan tavallisesti, kunnes yhtäkkiä iso koira otti askeleita Midiin päin (taluttaja piti hihnaa todella löysällä), otti Midiä kaulasta kiinni ja retuutti puolelta toiselle.




Kaikeksi onneksi tilanne kesti vain muutaman sekunnin. En kuitenkaan ikinä elämässäni ole säikähtänyt niin. En tiedä kumpi meistä huusi kovempaa ja enemmän paniikissa, minä vai Midi. En edes tiedä, miten Midi lopulta pääsi irti toisen koiran otteesta, sillä kaikki oli aivan sumeaa. Sain kuitenkin Midin syliini, hän hengitti, mutta uikutti kovaa ja tärisi aivan kauttaaltaan. Pyörin kadulla koira sylissäni paniikissa: mitä mun pitää tehdä?

Kiitos kuitenkin sille tuntemattomalle ystävälliselle miehelle, joka tuli tilanteeseen minua rauhoittelemaan. Tutkimme Midiä, emmekä suoraan nähneet hänessä suuria vammoja; Midi myös käveli ja oli lopettanut uikuttamisen. Tämän tuntemattoman miehen ansiosta sain myös hyökänneen koiran omistajan yhteystiedot, ja hän tajusi myös antaa huutia omistajalle.

Kannoin Midin kotiin ja siellä huomasin, että Midin kaulassa vasemman tassun vieressä oli iso verinen haava. Kädet täristen soitin eläinlääkäriasemallemme ja kysyin hädissäni mitä minun pitää tehdä. Onnekseni puhelimessa oli ihana rauhallinen ja tuttu vastaanottovirkailija, joka ohjasi meidät tulemaan mahdollisimman pian paikalle ja lupasi, että päästyämme sinne lääkäri tarkastaisi Midin pikimmiten.

45 minuutin päästä hyökkäyksestä olimme jo Töölön Evidensiassa, jossa Midi pääsi heti hoitajan helliin käsiin. Pian paikalle saapui myös lääkäri, kerroin mitä oli tapahtunut ja lääkäri tutki Midin perusteellisesti. Kuin ihmeestä mitään muita vammoja ei ollut, kuin kaksi isoa vekki-haavaa vastakkaisilla puolin kaulaa. Haavat eivät olleet syviä, mutta vaikean mallisia: niihin täytyi laittaa dreeniputket ja tikit. Midi sai rauhoittavaa lääkettä (haavat olivat niin arat, ettei niitä pystynyt hoitamaan ilman, että Midi hermostui liikaa), jonka jälkeen lääkäri ja hoitaja puhdistivat sekä tikkasivat haavat toimenpidehuoneessa. Muutama tunti saapumisestamme pääsimme kotiutumaan rauhoittavista pöhnäisen, tilkkutäkiksi ajellun pikkukoiran kanssa.




Ensimmäisenä yönä nukuin ehkä viisi minuuttia sohvatyynyistä tehdyllä sängyllä makuuhuoneen lattialla. Midi oli niin kivuissaan, että levottomana vain vaelsi ympäri makuuhuonetta ja luimisteli sängyn alla, eikä pystynyt nukkumaan lainkaan. Olin kuitenkin saanut onneksi syötettyä kipulääkeen ennen "nukkumaan" käymistä, ja aamuyöstä sain Midin houkuteltua sängyn alta pois niin, että sain vietyä hänet pikaisesti ulos. Olin saanut syötettyä myös ruoan ja juotettua vettä.

Ensimmäisen yön jälkeen tilanne onneksi jo helpottui, ja näki Midin olon selvästi parantuvan. Unikin alkoi vihdoin maistua, ja seuraavina öinä nukuttiin jo suhteellisen normaalisti. Tämän viikon maanantaina kävimme poistamassa tikit, ja haavat ovat parantuneet todella hyvin. Nyt sunnuntaina haavoista ovat jo ruvetkin irronneet, ja ajeltu karva haavojen ympäriltä on alkanut kasvaa takaisin. Midi saikin niin hoitajalta kuin lääkäriltä (jotka olivat jokaisella kolmella käynnillämme samat) ekstrapisteitä pikkukoiran sisukkuudestaan ja mallimaisesta haavojen parantumisesta.

En voi vieläkään uskoa, miten uskomattoman hyvä onni meillä oli – kontrollikäynneillä lääkäri ja hoitaja uskalsivat jo minullekin sanoa, miten lähellä hengenlähtö olisi voinut olla. Useimmiten vastaavat tapahtumat päättyvät todella paljon huonommin. On käsittämättömän hyvää tuuria, etteivät hyökänneen koiran hampaat osuneet tai puhkaisseet mitään kriittistä, kuten henkitorvea. Näyttää myös siltä, että Midi on henkisesti toipunut todella hyvin – minä omistajana ja tilanteessa mukana olleena puolestani olen traumatisoitunut varmasti loppuelämäkseni.

Meidän onneksemme tiedämme myös hyökänneen koiran omistajan, ja olemme saaneet heidät maksamaan hyökkäyksestä aiheutuneet eläinlääkärikulut. Useimmiten vastaavissa tilanteissa hyökännyt koira omistajineen vain liukenee paikalta, mutta vaikka meidän tapauksessamme vastapuoli oli mitä todennäköisimmin päihtynyt, ei hän paennut ja vaikutti säikähtäneen itsekin aidosti tilanteesta.

Tapahtuma on saanut minut vielä entistä varovaisemmaksi ulkona liikkuessa ja muita koria nähdessä – muistakaa myös kaikki muut koiranomistajat olla valppaina. Olen myös erittäin kiitollinen osaavasta eläinlääkäriasemastamme, josta voin aina luottaa saavani apua tilanteessa kuin tilanteessa. Kiitos siis Evidensia Töölö, erikoiselänlääkäri Päivi ja hoitaja Jasmin.

Onnellisin olen kuitenkin siitä, että Midi on vielä täällä meidän kanssa, voi hyvin ja on taas oma ihana itsensä.

Kun unelmien koti ei ollutkaan se koti

10/03/2019

Muistan edelleen tosi selvästi päivän, kun saatiin tämän asunnon avaimet. Sen tunteen, kun tallustin ensimmäisinä aamuina niin kauan haaveilemallani valkoisella lankkulattialla. Oltiin nukuttu yö makkarin ikkuna auki ensimmäistä kertaa seitsemään vuoteen ja kylvin valossa, jota en edes osannut kuvitella.

Ajattelimme, että tähän asuntoon tekisimme kotimme. Viihtyisimme tässä vuosia, niin kauan, kuin tuntisimme tarpeelliseksi asua kantakaupungissa. Aina suunnitelmat eivät kuintekaan toteudu.





Ja nyt meidän onkin aika löytää uusi koti.

Saimme hetki sitten irtisanomisilmoituksen sähköpostiimme. Istuin Töölön Levainissa näpyttelemässä konetta lounaan jälkeen (aloin vihdoin hahmotella kirjoitusta vastuullisemmasta matkailusta), kun poikaystäväni soitti: "Luitko sä sen vuokranatajan meilin? Meidän kämppä on irtisanottu." Hapuilin vapisevin käsin sähköpostin auki ja sopersin puhelimeen: "Mutta mä rakastan sitä asuntoa."

Koen välillä hankalaksi käsitellä isoja asioita ja tunteita, kuten nytkin. Menen ensin täysin jäihin, ja sitten tunteet alkavat ryöpsähdellä minusta holtittomasti. Lopetettuani lyhyen puhelun poikaystäväni kanssa läimäytin koneen kiinni, pakkasin laukkuni (ihme, etten unohtanut kahvilaan mitään) ja hoipertelin ratikkapysäkille. Näpyttelin ystävieni ryhmään viestin, ja aloin vollottaa. Kävelin ratikalta kotiin ja ovea avatessani ajattelin, että tämä ei tunnu enää yhtään samalta, kuin vasta eilen tuntui.



Nyt olen päässyt yli pahimmasta shokista, ja kykenen jo järkevään ajatteluun.

Vuokralla asumisessa on aina tämä mahdollisuus, ja nyt se osui kohdallemme. Vuokranantajamme muuttaa takaisin Suomeen, ja haluaa ymmärrettävästi takaisin kotiinsa asumaan. Hän teki irtisanomisen niin kauniin sanoin, kuin mahdollista. Lupasi jopa kirjoittaa suosittelukirjeen, niin pahoillaan tilanteesta on meidän puolestamme.

Vaikeinta asiassa on ehkä sulatella se, että koti jonka ajattelin olevan meille se oikea, ei sitä ollutkaan. Tietyllä tavoin tunnen oloni huijatuksi, vaikkei kukaan minua olekaan edes oikeasti yrittänyt jekuttaa. Olen myös hämmentynyt siitä kotiamme kohtaan tuntemastani tunteesta, joka muuttui kuin salamaniskusta tuon sähköpostin jälkeen. Vaikka muistan kaikki ne lämpimät hetket ja ajatukset, on nykyhetken tunteista kadonnut se lämpö ja pehmeys, joka niissä vielä toissaviikolla oli.

Ehkä tämä on joku puolustusmekanismini. Kylmetän tunteeni, jotta lähtö olisi helpompaa?

Samalla sekunnilla lämmön ja pehmeyden kadotessa aloin myöntämään ääneen (lähes haukkumaan) kaikkia niitä epäkohtia, joita asunnossa on. Maalaustyöt on tehty hutiloiden. Kylpyhuone on pieni ja ruma. Ei ole lukittavaa pyörävarastoa. Vessan ovi on karseassa kunnossa. Eikä täällä ole edes taloyhtiön saunaa. Huoltomies ei tee kunnossapitotöitä kunnolla. Olohuoneen verhotanko on asennettu huonosti. Yksi makkarin ikkunoista ei mene kiinni kunnolla. Taidan todella alitajunnassani pyrkiä lieventämään asunnosta lähtemisen tuskaa.





Irtisanomisilmoituksesta seuraavana päivänä uskaltauduin avaamaan vuokraussivut ja selailemaan tarjontaa. Nyt muutaman päivän selailukokemuksen perusteella voisin ennustaa, että uuden kodin löytämisessä voi kestää – olen jumalattoman ronkeli.

En halua luopua mistään, mitä olen tässä asunnossa saavuttanut (valo, kaunis lattia, neliöt, iso keittiö, toimiva pohja, rauhallinen mutta keskeinen sijainti...) ja sen lisäksi haluan vielä enemmän (taloyhtiön sauna, parveke olisi kiva, remontoitu kylpyhuone, työhuone olisi kiva, vähintään neljäs kerros, ulkovälinevarasto, viihtyisä sisäpiha...). Koen kai jotenkin, että koska minut pakotetaan lähtemään tästä, olen ansainnut hyvän korvauksen. Onneksi nämä eivät vain ole omia toiveitani, mukana muuttava mies allekirjoittaa näistä lähes jokaisen (koiramme ei toivo muuta, kuin paljon puistoja lähiympäristöön ja kivoja karvakavereita). Eri asia kuitenkin on, kuinka monesta toiveestamme pystymme loppupelissä pitämään kiinni.

En ole hyvä suurissa elämänmuutoksissa, jotka eivät lähde omasta aloitteestani. Olen nyt kuitenkin koittanut alistua kohtalooni ja miettiä, että tästäkin on seurattava jotain hyvää. Löydämme varmasti ihanan kodin – toivottavasti upeamman kuin nykyinen, sellaisen, joka on meille se koti. Ehkä muuton ja mahdollisesti uuden asuinalueen myötä saan elämääni uusia rutiineja tai inspiroidun työstäni aivan uudella tavalla.





Olen kuitenkin tosi kiitollinen niistä puolestatoista vuodesta, jotka nyt jo olemme tässä saaneet asua. Meillä on vielä reilusti aikaa ennen kuin on pakko muuttaa. Mieluiten kuitenkin repäisisin laastarin irti niin pian kuin mahdollista, ja kantaisin tavarani seuraavaan osoitteeseen.

Viime kesänä kirjoitin rakkauskirjeen kodillemme, kun olimme asuneet tässä vuoden. Olen tosi iloinen, että kirjoitin tuolloin ajatukseni auki – haluan nimittäin muistaa tämän Kolmannen linjan kodin sellaisena kuin tuossa tekstissä, en sellaisena, kuin nyt tunteet kylmetettyäni.

Onhan tämä koti kuitenkin kohdellut meitä todella hyvin. Samaa lempeyden tunnetta toivon myös tulevalta kodiltamme.




Jos sulla on tiedossa koti, joka voisi sopia meille ja vastaisi edes osaa kriteereistämme, niin kerro vaikka meilillä happydaysida [a] gmail.com. Kaikki vihjeet otetaan lämmöllä vastaan.

Helmikuun parhaat

28/02/2019

Helmikuu sujahti ohi aivan huippunopeaa – huomenna on jo maaliskuu! Uskaltaako tässä alkaa jo hieman tunnustelemaan kevään tuloa? Helmikuu oli aika hyvä kuukausi, ja nyt viimeisenä päivänä on suht energinen ja odottava olo tulevaan (jos ei huomioida eilen iskenyttä raivoflunssaa). Tässä listattuna pari tämän kuun top-asiaa.





1. Helsinki-päivät poikaystävän kanssa. Heti kuun alussa Kuisma järjesti mulle treffipäivän, jolloin kävimme muun muassa Allas Sea Poolilla uimassa ja saunomassa, lounaalla Engelissä, Hakasalmen huvilassa ja ekaa kertaa Oodissa. Olemme haaluilleet myös kaupungilla aurinkoisina viikonloppuina kirppiksillä ja kahvilla. Helmikuussa kävimme myös Tamminiemessä ja Heurekassa (vaikka menikin Vantaan puolelle).

2. Olen helmikuussa innostunut keittiössä ja kotona oikein kunnolla, ja alkanut toteuttaa yhä enemmän tässä postauksessa antamiani lupauksia. Olen muun muassa innostunut kasvattamaan omia ituja välttääkseni turhaa pakkausmuovia ja hiilijalanjälkeä, puristamaan mehuja ja tekemään kauramaitoa keittiöharson avulla ja ottamaan talteen vihannes"jätettä" omaa kasvislientä varten. Kauppareissuilla olen helmikuussa saanut vähennettyä pakkausmateriaalien määrää huikeasti suunnittelemalla etukäteen ja ostanut uutena vain ruokaa (vai ostinko yhden käsirasvapurkin, en muista varmaksi). Saattaa kuulostaa monelle aika hippimeiningiltä, mutta itse nautin suunnattomasti, kun keksin uusia tapoja elää vähän ekologisemmin ja pidän kaikesta pienestä puuhastelusta esimerkiksi keittiössä.





3. Kävin ystävieni kanssa tervehtimässä ja tutustumassa meidän kouluporukan ensimmäiseen pienokaiseen! Vasta 2,5 viikkoisena niin pieni ja söpö – ja ihan hullua, että mun ystävä on nyt äiti! Tämän ja ystävänpäivän vuoksi olenkin muistellut aika paljon menneitä kymmentä vuotta, lämpimin ja ihanin tuntein.

4. Tammikuun työkiireiden väistyttyä olen innostunut taas urheilemaan ihan kunnolla. Käyn muutaman kerran viikossa salilla, ja lisäksi vaihtelevasti joogassa ja uimassa. Vaikka olenkin mestari keksimään tekosyitä urheilun skipaamiselle, olen nyt ihan aidosti ollut innoissani lähdössä nostelemaan painoja ja muuta. Kreisiä.



Helmikuussa luin myös nämä hyvät jutut:

Jarnon kertomus opintiestään ja saadusta avusta
Idan tekstin arkisten rutiinien keskeyttämisen tärkeydestä sekä
Reetan jutun pienistä asioista ja isoista muutoksista
© Happy daysAll rights reserved