Loppulässähdys vuodelle 2017

2017/12/05

Vielä elokuun alussa ajattelin, että

tämä vuosi on minun vuoteni.

Nyt joulukuun alkupuolella en malta odottaa vuoden vaihtumista, sillä tämä vuoden puolikas on osoittanut olevansa, anteeksi kielenkäyttöni, ihan perseestä.



Koko syksy on ollut erittäin stressaava. Vaikka periaatteessa omassa elämässä kaikki on ollut hyvin, on ollut todella raskasta kantaa lähipiirin murheita ja vastoinkäymisiä päivittäin mukana. Vielä vaikeampaa on ollut, kun itse ei pysty auttamaan, ratkaisemaan tilanteita. On voinut vain olla läsnä, kuunnella ja yrittää rohkaista.

Minulla on tosi hyvä paineensietokyky ja stressitoleranssi. Mutta rajan tullessa vastaan, sitten tapahtuu.

Superstressi menee aina hartioihini. Vuosi sitten niskani olivat niin jumissa, että purin öisin hampaitani yhteen, josta aiheutui totaalinen kriisitila poski- ja kaulalihaksilleni.

Puolitoista viikkoa sitten heräsin aamuyöllä järisyttävään kipuun poskessani – eskaloitunut kriisitila oli täällä jälleen.



Oikaisen tässä nyt pari mutkaa koska kukaan tuskin jaksaa kuunnella täyttä sairaskertomustani:

Torstai-iltana googlailin, panikoin, ahdistelin hammaslääkäriystäviä kuvaviesteillä ja valitin iltapäivystyksen henkilökunnalle puhelimessa löydettyäni suustani epäilyttävän palluran. Perjantaina jouduin perumaan hierontani ja marssimaan Ruskeasuolle. Katselin ikuisuudelta tuntuvan ajan pelotteluvideoita hampaiden huolenpidon laiminlyönnistä ankean karussa odotushuoneessa, kunnes pääsin lääkärin koppiin. Kerroin tapahtumien kulun tiivistettynä: niskajumi, yöpuremista, patti, jne.

(Oletteko muuten käyneet koskaan Ruskeasuon hammaspäivystyksessä? Siellä ei ole erillisiä huoneita, vaan potilaat/työtilat on eroteltu vain sermein. Kuuntelin siinä lääkäriä odotellessanin muutaman naapurin vaivat ja pari tuskan parahdusta laitteiden pörrätessä kohtalontoverin suussa. Todella rentouttava tunnelma, siis.)

Parikymmentä minuuttia myöhemmin kävelin ulos kopista. Kädessäni lähete juurihoitoon, röntgen-kuva poskestani, pari purkillista lääkkeitä ja suussa kuvottava desinfiointiaineen maku. Diagnoosi: ientulehdus ja hampaan juuren tulehdus. Hartiajumini lisäksi, siis.

Yllä näytän varmasti juuri siltä kuin tällä (ja tuolla) hetkellä tuntuu: olisipa tämä kaikki henkinen ja fyysinen koettelemus takana, ja makaisimpa vaikka Aruban aurinkorannoilla. Haluaisin yöuneni ja aamuvirkkiutueni takaisin – on olemassa vain rajallinen määrä valvottuja öitä, jotka voi kompensoida espressopannullisilla.

Kaikki syksyn koettelemukset ovat kyllä antaneet mittasuhteita elämälle, vaan voi pojat, olisipa mukavaa jos suurin huoleni tällä hetkellä olisi se, mistä löytäisin parasta lisäaineetonta luomuglögiä tai minkä kokoisen joulukuusen hankkisimme kotiimme. Kevään ja kesän riemuvoitot ovat vain muisto, ja välillä en osaa ajatella niitä edes saman vuoden aikana tapahtuneiksi.

Mutta

eiköhän tämä tästä, viimeistään ensi vuonna.

Tänään lautasella: Omena-kaurapaistos

2017/11/25



Olen jo kauan haaveillut omasta omenapuusta, jonka luo voisin hipsiä aamutakissa nappaamaan herkkupaloja suoraan puusta. Lapsuudenkotini pihalla ei omenapuita ollut, ja kavereiden luona kyläillessä kysyinkin aina saisinko ottaa yhden tai kaksi omenaa.

Rakastan kotimaisia hieman kirpakoita omenoita – ja nimenomaan niitä kirpakoita. Tänä syksynä olen löytänyt kaupoista ihania ahvenanmaalaisia napakoita omenoita, joita olenkin kantanut kotiin kiloittain. Lempparini on niistä syntyvä omena-kaurapaistos.





Omena-kaurapaistos

½–1 kg kotimaisia omenoita
1–2 dl gluteenittomia kaurahiutaleita
50–100 g pehmeää voita
2 rkl valitsemaasi sokeria (tai enemmän, jos olet makean perään)
kanelia

Pese ja pilko omenat, ja laita ne uunivuokaan. Sekoita keskenään kaurahiutaleet, voi, sokeri ja kaneli. Voit vaihdella sokerin ja kanelin määrää oman maun mukaan. Lisää kaurahiutalemuru omenoiden päälle ja laita uuniin. Paista noin 30 minuuttia 200 asteessa.

Tarjoile vaniljakastikkeen tai jäätelön kanssa. Sopii täydellisesti myös aamujugurtin kaveriksi.

Perintönä isoäidiltä

2017/11/20



Mietin kauan, miten aloittaisin tämän tekstin.

Se kun periaatteessa kertoo vain vaatteista, mutta toisaalta sitten kuitenkin todella paljon muustakin: ikävästä, ilosta, lämpimistä muistoista ja haikeudesta.

Olen kulkenut viimeisen viikon nilkkoja hipovassa villakangastakissa ja mustissa samettihousuissa. Vastaavanlaisia yhdistelmiä näkyy tällä hetkellä katukuvassa tuon tuosta, mutta minua ei itseasiassa kiinnosta, ovatko nuo tällä hetkellä muotia vai eivät. Minua kiinnostaa vain se, että vaatteiden edellinen käyttäjä oli rakas isoäitini.



Isoäitini kuoli viime vuoden jouluna. Olin todella kauan täysin rikki, surusta hajalla. Vielä yhä edelleen ajatellessani mummia, nousee silmiini useimmiten kyyneliä.

Sanoin joskus keväällä äidilleni, että toivoisin saavani mummista sopivana ajankohtana jonkun fyysisen muiston: korun, kahvikupin, kynttilänjalan. Kun loppukesästä tätini laittoi viestiä muutamasta vaatteesta hänen käytyään läpi mummin tavaroita tiesin, että ottaisin ne, olivat ne sitten sopivia tai ei.

Isänpäivänä kävimme kahvilla ukin luona, ja samalla pääsin kurkkaamaan vaatteita. Oli laatikollinen ihania kesäleninkejä, joissa mummi oli käynyt tanssimassa. Löytyi housuja, hameita ja paitoja. Ja tämä musta villakangastakki.

Sain valita mitä halusin, sillä olen vaatekooltani lähmipänä. Otin mukaani valkoisen kauluspaidan, mustat ja punaiset samettihousut sekä takin. Kaikki olivat täydellisessä kunnossa – ja luultavasti kymmeniä vuosia vanhoja. Takki on saksalaisen Steilmannin, joka valmistaa takkeja edelleen, mutta emme kukaan muista nähneemme takkia mummin yllä koskaan. Mustat samettihousut ovat Malli-Marin ja yritys valmisti tuotteita 1965–1995. Takkia lukuunottamatta kaikki laatikon vaatteet olivat kotimaisia ja vähintään 20 vuotta vanhoja.



Myönnän haaveilleeni alkusyksystä pitkän villakangastakin hankkimisesta – nykyisissä takeissani ei kuitenkaan ole mitään vikaa, joten en pystynyt perustelemaan hankintaa itselleni millään tavoin. Koska yritän olla yhä vastuullisempi kuluttaja, eivät hankinnat ilman selkeää tarvetta ole sallittuja.

Sen lisäksi siis, että isoäidiltä perimäni vaatteet ovat minulle arvokkaita muistoja, ovat ne vintagena vastuullinen ja ekologinen valinta. Mikäli vaatteet ovat kestäneet käyttöä vuosikymmenet tähän asti, kestävät ne varmasti vielä minun käytössäni hyvin hoidettuna toiset samanlaiset.



takki Steilmann (vintage)
kashmirneule Filippa K
samettihousut Malli-Mari (vintage)
nilkkurit Minelli
pipo Acne
kahvimuki KeepCup



Vintage-helmat hulmuten ja KeepCup kädessä lähdin valtaamaan myös tätä räntäsateen tahdittamaa viikkoa. Pehmeää ja lämmintä maanantaita harmaasta marraskuusta huolimatta ♥
© Happy daysAll rights reserved