Perintönä isoäidiltä

2017/11/20



Mietin kauan, miten aloittaisin tämän tekstin.

Se kun periaatteessa kertoo vain vaatteista, mutta toisaalta sitten kuitenkin todella paljon muustakin: ikävästä, ilosta, lämpimistä muistoista ja haikeudesta.

Olen kulkenut viimeisen viikon nilkkoja hipovassa villakangastakissa ja mustissa samettihousuissa. Vastaavanlaisia yhdistelmiä näkyy tällä hetkellä katukuvassa tuon tuosta, mutta minua ei itseasiassa kiinnosta, ovatko nuo tällä hetkellä muotia vai eivät. Minua kiinnostaa vain se, että vaatteiden edellinen käyttäjä oli rakas isoäitini.



Isoäitini kuoli viime vuoden jouluna. Olin todella kauan täysin rikki, surusta hajalla. Vielä yhä edelleen ajatellessani mummia, nousee silmiini useimmiten kyyneliä.

Sanoin joskus keväällä äidilleni, että toivoisin saavani mummista sopivana ajankohtana jonkun fyysisen muiston: korun, kahvikupin, kynttilänjalan. Kun loppukesästä tätini laittoi viestiä muutamasta vaatteesta hänen käytyään läpi mummin tavaroita tiesin, että ottaisin ne, olivat ne sitten sopivia tai ei.

Isänpäivänä kävimme kahvilla ukin luona, ja samalla pääsin kurkkaamaan vaatteita. Oli laatikollinen ihania kesäleninkejä, joissa mummi oli käynyt tanssimassa. Löytyi housuja, hameita ja paitoja. Ja tämä musta villakangastakki.

Sain valita mitä halusin, sillä olen vaatekooltani lähmipänä. Otin mukaani valkoisen kauluspaidan, mustat ja punaiset samettihousut sekä takin. Kaikki olivat täydellisessä kunnossa – ja luultavasti kymmeniä vuosia vanhoja. Takki on saksalaisen Steilmannin, joka valmistaa takkeja edelleen, mutta emme kukaan muista nähneemme takkia mummin yllä koskaan. Mustat samettihousut ovat Malli-Marin ja yritys valmisti tuotteita 1965–1995. Takkia lukuunottamatta kaikki laatikon vaatteet olivat kotimaisia ja vähintään 20 vuotta vanhoja.



Myönnän haaveilleeni alkusyksystä pitkän villakangastakin hankkimisesta – nykyisissä takeissani ei kuitenkaan ole mitään vikaa, joten en pystynyt perustelemaan hankintaa itselleni millään tavoin. Koska yritän olla yhä vastuullisempi kuluttaja, eivät hankinnat ilman selkeää tarvetta ole sallittuja.

Sen lisäksi siis, että isoäidiltä perimäni vaatteet ovat minulle arvokkaita muistoja, ovat ne vintagena vastuullinen ja ekologinen valinta. Mikäli vaatteet ovat kestäneet käyttöä vuosikymmenet tähän asti, kestävät ne varmasti vielä minun käytössäni hyvin hoidettuna toiset samanlaiset.



takki Steilmann (vintage)
kashmirneule Filippa K
samettihousut Malli-Mari (vintage)
nilkkurit Minelli
pipo Acne
kahvimuki KeepCup



Vintage-helmat hulmuten ja KeepCup kädessä lähdin valtaamaan myös tätä räntäsateen tahdittamaa viikkoa. Pehmeää ja lämmintä maanantaita harmaasta marraskuusta huolimatta ♥

Messinki mielessäin

2017/11/02

Uuden kotimme sisustus on edennyt hitaasti mutta varmasti. Suuret linjat ovat löytyneet sitten heinäkuisen muuttomme, mutta on vielä muutamia juttuja, joita kaipaamme.

Varsinkin makuuhuoneemme on aika tyhjä, sillä siellä ovat vain oikeastaan sänky, yöpöydät, peili ja pari irtotuolia vaatekasoille. Olemme haaveilleet löytävämme makuuhuoneeseen upean tiikki-senkin tuomaan laskutilaa sekä pienen lukunurkkauksen nojatuoleineen ja valaisimineen.

Ja se valaisin... No siitä minulla onkin aikamoinen päähänpinttymä.



Valokuvat: Stella Harasek ja Johanna Piispa
Tuotekuvat: BoConcept, Bukowskis, Unik Uleåborg

Siitä lähtien kun näin Stellan kotona kuvassa näkyvän messinkivalaisimen, en ole voinut ajatella mitään muuta. Ja arvatkaa mikä tässä on pahinta: Stella kertoi, että kyseinen valaisin on löydetty ilmaiseksi roskalavalta! Meinasin kuolla kateudesta juuri siihen, keskelle heidän ihanan asuntonsa olohuonetta.

Vintage-löydöistä kateutuminen on sitä pahinta kalustekateuden luokkaa: on todella innoissaan ystävän puolesta upeasta löydöstä, mutta samalla tietää, että vastaavan löytäminen omaan kotiinsa on vaikeaa, välillä lähes mahdotonta. Sitä kun ei vain voi marssia lähikauppaan ja napata hyllystä samanlaista. Useimmiten ihmeellisestä internetistäkään ei ole mitään hyötyä.

Tuon ensikohtaamisen jälkeen messinkiset valaisimet ovat kummitelleet siellä täällä. Fargo Vintagen Facebookissa oli myynnissä ihana messinkivalaisin, mutta hieman kallis budjetilleni. Hetken kuluttua näin sen Johannan Instagramissa ja kaduin päätöstäni heti – miksi olinkaan alkanut pihistelemään, tuo on upea!

Sitten istuin aamuratikassa Mannerheimintiellä ja näin upean messingin vilahduksen BoConceptin ikkunassa. Mikä tuo on! Sormet syyhyten klikkailin itseni heidän nettikauppaansa puhelimellani vain todetakseni valaisimen maksavan yli 500 euroa. No se jos jokin on todellakin yli budjettini.

Aloin googlettamaan. Muutamassa sekunnissa kuvatuloksiin piirtyi identtinen valaisin Stellan ensirakkauteni kanssa. Ei voi olla totta! Ei voikaan, valaisin oli nimittäin Bukowskin huutokaupassa – myyty vuosi sitten. Yhtäkkiä samanlainen lamppu osui silmiini myös Tiiun blogissa. En kestä tätä tuskaa!

Unik Uleåborgin valikoimasta löysin kivan, mutta hintaansa verrattuna en kuitenkaan tarpeeksi kivaa. Kauppa nimittäin sijaitsee nimensä mukaisesti Oulussa, ja postitus tänne etelään näyttää maksavan vähintään 20 euroa. Jos joku on nimittäin löytänyt unelmieni lampun ilmaiseksi, en ole valmis maksamaan yli satasta ihan kivasta.

Tällä hetkellä näyttää, että olemme tainneet löytää lukunurkkaukseen ihanan nojatuolin. Sitä messinkistä lamppua saadaankin sitten varmaan hetki odotella.

(Ellei juuri sinulla ole tuollaista ylimääräisenä, ja haluaisit myydä sen minulle?!)

Vuosi yksityisyrittäjänä – mitä olen oppinut?

2017/10/31

Tasan vuosi sitten elettiin jännittäviä hetkiä.

Olin juuri viettänyt intensiivisen kuukauden miettien tulevaisuuttani – tehden laskelmia, punniten vaihtoehtoja, miettien toiveitani ja tehden listoja. Ulla oli lokakuun alussa 2016 pistänyt mun pään sekaisin työtarjouksellaan, jonka olin hyväksynyt.

Olin valmistunut kesäkuussa 2016 graafiseksi suunnittelijaksi, eikä silloinen työni kansainvälisessä konsernissa enää täyttänyt toiveitani tai vastannut intohimojani – olinkin koko syksyn etsiskellyt aktiivisesti uusia luovia töitä. Ullalta pyysin referenssejä työhakemukseni liitteeksi (olimme tehneet aiemmin jo yhteistyötä blogihommiin liittyen) – muija kuitenkin kieltäytyi antamasta niitä ja läiskäisi pöydälle sen sijaan tarjouksen unelmien työpaikasta!

Siinä sitä sitten oltiin, maanantaina 31.10.2016, viimeistä päivää palkkatyöläisenä.



Nyt olen ollut tasan vuoden täyspäiväisenä yksityisyrittäjänä.

Vaikka kaikki jännitti alussa aivan suunnattomasti, ovat asiat sujuneet kuitenkin hyvin. Toiminimi minulla on ollut jo pari vuotta, mutta palkkatöiden poisjääminen sen rinnalta vaikutti kuitenkin moneen käytännönasiaan. Päätinkin näin vuosipäivän kunniaksi pohtia, mitä kaikkea kulunut vuosi on minulle opettanut.

Mitä olen oppinut yksityisyrittäjyydestä?


– Ensinnäkin, yksityisyrittäjyys sopii minulle paljon paremmin, kuin olin koskaan kuvitellut. Tulen yrittäjäperheestä, mutta en koskaan oikeastaan edes miettinyt täyspäiväisen yrittäjyyden olevan minulle vaihtoehto. Tässä sitä kuitenkin ollaan. Alussa kauhistelin kaikkea yksityisyrittäjyyteen liittyvää – muun muassa kaikkia pakollisia täyteltäviä lappusia ja sitä valtavaa vastuuta kaikesta – mutta luonteelleni tällainen näyttäkin sopivan aika hyvin. Vaikka olen luova, olen myös todella järjestelmällinen ja organisoitunut, eivätkä nämä piirteet ole ainakaan haitaksi tässä hommassa.

– Tililläni on nykyään paljon enemmän rahaa, kuin palkkatyöläisenä. Vaikka minulla on suhteellisen säännölliset tulot yksityisyrittäjäksi (kiitos Asennemedian), on tietynlainen elämän epävarmuus tehnyt minun taloudenhallinnalleni ihmeitä. Palkkatöissä oli helppo kuluttaa tili tyhjäksi juuri ennen palkkapäivää, mutta yksityisyrittäjänä luonteeni ei tähän pysty. Säilytän suurinta osaa rahoista firmani tilillä, johon ei ole pankkikorttia – sieltä maksan itselleni "palkkaa" vain tarvittavan määrän. Siirrän heti laskutusten kilahtaessa tilille oikeat määrät ALV:eja sivuun myöhempää tilitystä varten ja pidän mielessä koko ajan yrityksen kiinteät kuukausittaiset kulut. Tämä kaikki on johtanut siihen, ettei koko vuoden aikana ole tileillä käyty lähelläkään nollaa. Aiempaan elämääni verrattaen tämä tuntuu jo aikamoiselta saavutukselta.



– Avun pyytäminen kannattaa. Oli kyse sitten kirjanpitäjän palkkaamisesta (hän on kyllä pelastanut minut niin monta kertaa!) tai jeesin pyytämistä ystävältä, niin apua ja neuvoja kannattaa pyytää. Itse kerron mielelläni kokemuksistani tai tiedoistani muille, joten miksi en uskaltaisi myös kysyä? Välillä suun avaaminen tai avun palkkaaminen vähentää omaa stressitasoa huomattavasti ja vapauttaa aikaa siihen omaan ydinosaamiseen.

– Itseä pitää ja täytyy kuunnella. Olen vasta viimeisen vuoden aikana opetellut sanomaan ei. Työtarjouksista ja uusista projekteista kieltäytyminen ei ole yksityisyrittäjälle helpointa, mutta välillä välttämätöntä. Olen pariin kertaan joutunut sellaisen työkuorman alle, että siitä on selvitty vain itkun kanssa ja vähillä yöunilla. Näistä olen oppinut, ja nykyään pohdin tarkkaan projektit, joihin lähden mukaan. Jätän myös kalenteriini aina hieman ilmaa, siltä varalta, että jokin projekti vaikka pitkittyy. Punnitsen nykyään myös projekteihin mukaan lähtiessä onko tämä projekti käyttämäni ajan/saamani palkkion arvoinen ja viekö tämä projekti minua eteenpäin kohti tavoitteitani.

– Olen välillä tavattoman hidas vastaamaan sähköposteihin. Esimerkiksi Asennemediaa koskevat viestit hoidan alta aikayksikön, mutta välillä omaan laatikkooni tupahtelevien viestien reagoimisessa kestää. Tässä minulla on vielä petrattavaa, vaikka onnekseni viimeisen puolen vuoden aikana olen havainnut jo kehitystä.

– En vieläkään osaa kehua itseäni tarpeeksi. Osaako kukaan? Tästä johtuu myös, että saatan välillä alihinnoitella palveluni. Onneksi tämäkin olen huomannut, ja näin ollen alkanut reagoida.

– Verkostojen muodostaminen on tärkeää, vaikka olenkin siinä suhteellisen huono. Olen tyylipuhdas introvertti, eivätkä erilaiset minglailut uusien ihmisten kanssa paljon kiinnosta. Välillä on kuitenkin astuttava pois omalta mukavuusalueelta, sillä suurin osa yritykseni toimeksiannoista on tullut nimenomaan verkostojeni kautta. Koskaan ei tiedä, mitä käyntikortin jakamisesta tai suunsa aukaisemisesta voi seurata! (No, toivottavasti jotain positiivista kuitenkin :D)

– Vaikka oman alani yksityisyrittäjät voivat tehdä töitä "mistä vain, kunhan vain netti toimii", eivät nämä mielikuvat freelancereista ole oikeastaan kovinkaan realistisia. Teen päivittäin töitä aika monen yksityisyrittäjän kanssa, joiden työnteko ei vaadi fyysistä läsnäoloa. Kummasti he kuitenkin nakuttelevat koneitaan joko kotonaan tai vuokratuissa toimistoissa sen sijaan, että paistattelisivat päivät Balin auringon alla ja illalla vähän lähettelisivät sähköposteja. Vaikka digiaikana työn tekeminen ulkomailta, aurinkorannoilta tai vaikka takapihalta olisikin mahdollista, on se oman kokemukseni mukaan aika harvinaista. Monet yrittäjätuttuni kyllä matkustelevat, mutta työasiat eivät ulkomailta hoidu samaan tahtiin kuin kotipöydän äärellä. Itsekin huomasin tämän viimeksi Cannesissa: ei paljoa kiinnostaneet loppuraportit, kun oli kiire nähdä ja tehdä. Vaikka siis periaatteessa olisin hyvin ehtinyt aamulla ja illalla tehdä useamman tunnin töitä.



Kaiken kaikkiaan kulunut vuosi on ollut huikea ja opettavainen. En ole katunut vuosi sitten tekemääni päätöstä hetkeäkään, ja tulevaisuudeltani toivon suuria. Olen tutustunut vuoden aikana ihan huikeisiin ihmisiin ja saanut tehdä mielettömien lahjakkuuksien kanssa töitä. Muiden osaaminen ja intohimo ruokkii myös omaa työskentelyä, ja upeiden tekijöiden ympäröimänä sitä haluaa itsekin puristaa vielä vähän parempaa.

Jännityksellä odotan, millaisia ajatuksia minulla on vuoden päästä jaettavana aiheesta. Vuoden takaisia juttujani voit lukea muun muassa täältä ja täältä.


PS. Kuvissa näkyy suunnittelemani viikkokalenteri, jonka voi ladata ilmaiseksi omaan käyttöön täältä. Paperijutut kiinnostelevat edelleen kovasti, ja olisikin kiva päästä tekemään enemmän myös jotain stationary-juttuja tulevaisuudessa!
© Happy daysAll rights reserved