Olen jo kauan haaveillut omasta omenapuusta, jonka luo voisin hipsiä aamutakissa nappaamaan herkkupaloja suoraan puusta. Lapsuudenkotini pihalla ei omenapuita ollut, ja kavereiden luona kyläillessä kysyinkin aina saisinko ottaa yhden tai kaksi omenaa.

Rakastan kotimaisia hieman kirpakoita omenoita – ja nimenomaan niitä kirpakoita. Tänä syksynä olen löytänyt kaupoista ihania ahvenanmaalaisia napakoita omenoita, joita olenkin kantanut kotiin kiloittain. Lempparini on niistä syntyvä omena-kaurapaistos.





Omena-kaurapaistos

½–1 kg kotimaisia omenoita
1–2 dl gluteenittomia kaurahiutaleita
50–100 g pehmeää voita
2 rkl valitsemaasi sokeria (tai enemmän, jos olet makean perään)
kanelia
Pese ja pilko omenat, ja laita ne uunivuokaan. Sekoita keskenään kaurahiutaleet, voi, sokeri ja kaneli. Voit vaihdella sokerin ja kanelin määrää oman maun mukaan. Lisää kaurahiutalemuru omenoiden päälle ja laita uuniin. Paista noin 30 minuuttia 200 asteessa.

Tarjoile vaniljakastikkeen tai jäätelön kanssa. Sopii täydellisesti myös aamujugurtin kaveriksi.

Perintönä isoäidiltä

Mietin kauan, miten aloittaisin tämän tekstin.

Se kun periaatteessa kertoo vain vaatteista, mutta toisaalta sitten kuitenkin todella paljon muustakin: ikävästä, ilosta, lämpimistä muistoista ja haikeudesta.

Olen kulkenut viimeisen viikon nilkkoja hipovassa villakangastakissa ja mustissa samettihousuissa. Vastaavanlaisia yhdistelmiä näkyy tällä hetkellä katukuvassa tuon tuosta, mutta minua ei itseasiassa kiinnosta, ovatko nuo tällä hetkellä muotia vai eivät. Minua kiinnostaa vain se, että vaatteiden edellinen käyttäjä oli rakas isoäitini.



Isoäitini kuoli viime vuoden jouluna. Olin todella kauan täysin rikki, surusta hajalla. Vielä yhä edelleen ajatellessani mummia, nousee silmiini useimmiten kyyneliä.

Sanoin joskus keväällä äidilleni, että toivoisin saavani mummista sopivana ajankohtana jonkun fyysisen muiston: korun, kahvikupin, kynttilänjalan. Kun loppukesästä tätini laittoi viestiä muutamasta vaatteesta hänen käytyään läpi mummin tavaroita tiesin, että ottaisin ne, olivat ne sitten sopivia tai ei.

Isänpäivänä kävimme kahvilla ukin luona, ja samalla pääsin kurkkaamaan vaatteita. Oli laatikollinen ihania kesäleninkejä, joissa mummi oli käynyt tanssimassa. Löytyi housuja, hameita ja paitoja. Ja tämä musta villakangastakki.

Sain valita mitä halusin, sillä olen vaatekooltani lähmipänä. Otin mukaani valkoisen kauluspaidan, mustat ja punaiset samettihousut sekä takin. Kaikki olivat täydellisessä kunnossa – ja luultavasti kymmeniä vuosia vanhoja. Takki on saksalaisen Steilmannin, joka valmistaa takkeja edelleen, mutta emme kukaan muista nähneemme takkia mummin yllä koskaan. Mustat samettihousut ovat Malli-Marin ja yritys valmisti tuotteita 1965–1995. Takkia lukuunottamatta kaikki laatikon vaatteet olivat kotimaisia ja vähintään 20 vuotta vanhoja.



Myönnän haaveilleeni alkusyksystä pitkän villakangastakin hankkimisesta – nykyisissä takeissani ei kuitenkaan ole mitään vikaa, joten en pystynyt perustelemaan hankintaa itselleni millään tavoin. Koska yritän olla yhä vastuullisempi kuluttaja, eivät hankinnat ilman selkeää tarvetta ole sallittuja.

Sen lisäksi siis, että isoäidiltä perimäni vaatteet ovat minulle arvokkaita muistoja, ovat ne vintagena vastuullinen ja ekologinen valinta. Mikäli vaatteet ovat kestäneet käyttöä vuosikymmenet tähän asti, kestävät ne varmasti vielä minun käytössäni hyvin hoidettuna toiset samanlaiset.



takki Steilmann (vintage)
kashmirneule Filippa K
samettihousut Malli-Mari (vintage)
nilkkurit Minelli
pipo Acne
kahvimuki KeepCup


Vintage-helmat hulmuten ja KeepCup kädessä lähdin valtaamaan myös tätä räntäsateen tahdittamaa viikkoa. Pehmeää ja lämmintä maanantaita harmaasta marraskuusta huolimatta ♥

Messinki mielessäin

Uuden kotimme sisustus on edennyt hitaasti mutta varmasti. Suuret linjat ovat löytyneet sitten heinäkuisen muuttomme, mutta on vielä muutamia juttuja, joita kaipaamme.

Varsinkin makuuhuoneemme on aika tyhjä, sillä siellä ovat vain oikeastaan sänky, yöpöydät, peili ja pari irtotuolia vaatekasoille. Olemme haaveilleet löytävämme makuuhuoneeseen upean tiikki-senkin tuomaan laskutilaa sekä pienen lukunurkkauksen nojatuoleineen ja valaisimineen.

Ja se valaisin... No siitä minulla onkin aikamoinen päähänpinttymä.



Valokuvat: Stella Harasek ja Johanna Piispa
Tuotekuvat: BoConcept, Bukowskis, Unik Uleåborg
Siitä lähtien kun näin Stellan kotona kuvassa näkyvän messinkivalaisimen, en ole voinut ajatella mitään muuta. Ja arvatkaa mikä tässä on pahinta: Stella kertoi, että kyseinen valaisin on löydetty ilmaiseksi roskalavalta! Meinasin kuolla kateudesta juuri siihen, keskelle heidän ihanan asuntonsa olohuonetta.

Vintage-löydöistä kateutuminen on sitä pahinta kalustekateuden luokkaa: on todella innoissaan ystävän puolesta upeasta löydöstä, mutta samalla tietää, että vastaavan löytäminen omaan kotiinsa on vaikeaa, välillä lähes mahdotonta. Sitä kun ei vain voi marssia lähikauppaan ja napata hyllystä samanlaista. Useimmiten ihmeellisestä internetistäkään ei ole mitään hyötyä.

Tuon ensikohtaamisen jälkeen messinkiset valaisimet ovat kummitelleet siellä täällä. Fargo Vintagen Facebookissa oli myynnissä ihana messinkivalaisin, mutta hieman kallis budjetilleni. Hetken kuluttua näin sen Johannan Instagramissa ja kaduin päätöstäni heti – miksi olinkaan alkanut pihistelemään, tuo on upea!

Sitten istuin aamuratikassa Mannerheimintiellä ja näin upean messingin vilahduksen BoConceptin ikkunassa. Mikä tuo on! Sormet syyhyten klikkailin itseni heidän nettikauppaansa puhelimellani vain todetakseni valaisimen maksavan yli 500 euroa. No se jos jokin on todellakin yli budjettini.

Aloin googlettamaan. Muutamassa sekunnissa kuvatuloksiin piirtyi identtinen valaisin Stellan ensirakkauteni kanssa. Ei voi olla totta! Ei voikaan, valaisin oli nimittäin Bukowskin huutokaupassa – myyty vuosi sitten. Yhtäkkiä samanlainen lamppu osui silmiini myös Tiiun blogissa. En kestä tätä tuskaa!

Unik Uleåborgin valikoimasta löysin kivan, mutta hintaansa verrattuna en kuitenkaan tarpeeksi kivaa. Kauppa nimittäin sijaitsee nimensä mukaisesti Oulussa, ja postitus tänne etelään näyttää maksavan vähintään 20 euroa. Jos joku on nimittäin löytänyt unelmieni lampun ilmaiseksi, en ole valmis maksamaan yli satasta ihan kivasta.

Tällä hetkellä näyttää, että olemme tainneet löytää lukunurkkaukseen ihanan nojatuolin. Sitä messinkistä lamppua saadaankin sitten varmaan hetki odotella.

(Ellei juuri sinulla ole tuollaista ylimääräisenä, ja haluaisit myydä sen minulle?!)