Enemmän lempeyttä itselleni, enemmän aikaa läheisilleni,
vähemmän murehtimista ja stressaamista, pidempiä yöunia.

Muun muassa näitä asioita toivoin vuosikatsauksessa tältä vuodelta. Nyt helmikuun loppupuolella voin todeta, että aika hyvin on mennyt.

Olen käynyt useampana iltana nukkumaan ennen kymmentä (eräs ilta puoli yhdeksän) ja nukkunut lähes kellon ympäri, olen käynyt kellumassa ja joogaamassa, sekä vedellyt yli to do -listan kohtia niin, että stressittömyyden tunne on saanut minut lähes leijumaan.

Kokeilin tammikuussa ensimmäisen kerran rentoutuskelluntaa. Monet ystävät olivat tätä kehuneet, ja menimmekin poikaystäväni syntymäpäivien kunniaksi testaamaan kellunnan Float Kallioon.

Jäin heti koukkuun.

Ystävänpäivänä kävimme toisen kerran, ja sain siitä irti vielä enemmän. Hämmästyin, kuinka nopeasti ensimmäiselläkin kerralla pääsin täysin rentoon tilaan, ja kuinka nopeasti ajatukset katosivat päästäni. Nukahdin molemmilla kerroilla. Loppupäivän olo oli kuin maailmanvalloittajalle – voin tehdä mitä tahansa!

Viime viikolla pääsin myös kokeilemaan elämäni ensimmäistä kertaa yin-joogaa, kun lanseerasimme Asennemedian yhteiset joogahetket. BohOm Yogan Jonna piti meille aivan ihanan puolitoistatuntisen joogan, jonka aikana löysin itsestäni täysin uusia ulottuvuuksia. Ensimmäisen asanan aikana rentouduin taas lähes nukahtamispisteeseen asti ja seuraavassa asananssa löysinkin itsestäni järkyttävän lihasjumin.

En ole koskaan kokenut joogaa omaksi jutukseni (olen käynyt muutamia kertoja vuosien varrella, mutta en saanut niistä oikein mitään irti) – paitsi nyt. Olen ilmeisesti käynyt vain vääränlaisissa joogissa (perehtymättömälle kaikki eri "alalajit" ovat hämmentäviä), sillä nyt mietin vakavasti jooga-harrastuksen aloittamista. Onneksi viimeistään parin viikon päästä pääsen uudelleen Jonnan joogastudiolle!

Päätin myös aktivoida taas pilates-harrastukseni – vaikka se onkin enemmän fyysistä harjoitusta, saan viikottaisesta tunnista myös paljon henkistä hyvää. Käyn pienellä pilatesstudiolla, jossa on ihana tunnelma ja ohjaajat ovat lämpimiä ja helposti lähestyttäviä. Tänään suuntaan myös hierontaan, jonka koen senkin myös henkiseksi hyvinvoinniksi, vaikka Satun käsittelyssä harvoin pääsen nukahtamaan. Kun niska- ja selkäjumit ovat pois, ajatukseni juoksee kirkkaammin ja tunnen olo myös henkisesti vahvemmaksi.

Kuulen mielelläni myös muita hyviä vinkkejä mielen hellimiseen! Mindfulness-harjoitukset kiehtovat, mutta miten ne kannattaisi aloittaa?

Metsämeditaatiota ja puskapohdintaa

Vietin juuri kuluneen viikonlopun metsässä, ja se oli ehkä kesän paras viikonloppu.

(Tai ainakin ihan top-listan kärjessä.)

Mainitsin pari postausta sitten, että haluaisin vielä tänä kesänä ennättää sienimetsään. Poikaystävän järkätessä meillä poikien illan, katsoin tilaisuuteni tulleen: pakkasin siskolta lainassa olleesseen autoon itseni lisäksi sieniveitsen, kaksi koiraa sekä verkkarit ja hurautin lapsuudenkotiini landelle.



Siellä sitten pyllistelin pärekorini kanssa menemään koko viikonlopun. Kotikotona kävin syömässä makaroonilaatikkoa, saunomassa, nukkumassa ja tyhjentämässä korin sisältöä – sitten taas takaisin puskaan!

Viikonloppu metsässä yksin oli i h a n a a .



Kehitin elokuun alussa aamuisin vadelmapuskissa pyöriessäni termin metsämeditaatio, ja sitä todellakin tarvitsin. Paluu arkirutiineihin on ollut jonkin verran takkuisaa, ja erilaiset muutokset meidän molempien taloudessa asuvien työkuvioissa ovat aiheuttaneet pientä stressinpoikasta.

Muun muassa yhden yön pyörin hikisenä sängyssä miettiessäni omia verosotkujani: kirjanpitäjäni huikkaili ennakkoverotukseen ilmoittelemieni vuositulojen perään ja liian matalallehan olin tuon arvion laittanut. Tilasin uuden verokortin, ja loppuvuoden ennakkoveroni per kuukausi on 1 700 euroa. Tuon luvun räpsähtäessä naamalleni oli metsäretriitti todellakin paikallaan.



Viikonlopun saldo oli laskeneiden stressitasojen lisäksi oikein mukava: noin 4 litraa kanttarelleja, litra mustaviinimarjoja, puoli litraa mustikoita ja muutama desi villivadelmia.

Lisäksi mietin taas, kuinka ihana olisikaan asua lähellä luontoa, tällaisten herkkujen lähellä. Mutta heti seuraavaksi mietin ihanaa kotiamme, jota rakastan. Ja kaikkia niitä kantakaupungin palveluita, joita tunnun myös rakastavan. Onneksi voin aina palata lapsuudenkotiini haukkaamaan happea – katsotaan niitä omia maalaiskartanoita sitten hieman myöhemmin.



Onneksi ehkä ensi viikonloppuna pääsee taas metsään. Tuolloin siskoni kanssa – ja isojen eväiden.

Pehmeyttä

Viimeiset kaksi–kolme viikkoa eivät ole todellakaan olleet elämässäni niitä helpompia.

Joululomalla olin suunnitellut rentoutuvani ja nukkuvani hyvin. En tehnyt sitä kumpaakaan. Rakas isoäitini nukkui pois jouluaaton vastaisena yönä, ja itkin itse koko joulun. Ja välipäivät, ja uuden vuoden. Kaikki ketkä ovat kohdanneet suurta surua tietävät, että silloin työt eivät onnistu eikä keskittymisestä tai nukkumisesta (tai oikeastaan yhtään mistään) tule mitään.

Tämän vuoksi moni esimerkiksi välipäiville suunnittelemani työtehtävä jäi tekemättä ja siirtyi myöhemmälle. Lisäksi to do -listalleni ilmeistyi arvaamattomia extratehtäviä, kun esimerkiksi palkkasin (mitä ihanimman ja tehokkaimman) kirjanpitäjän, joka halusikin (ymmärrettävästi) nähdä kaikki kuluneen tilikauteni tositteet ja paperit. Tietenkin ne kaikki olivat minulla tallessa – vähän siellä sun tällä, mutta eivät todellakaan lähetyskelposina. Välipäivät paiskin myös täyttä työpäivää Asenteella, olimme ajatelleet niiden olevan hieman hiljaisempia päiviä, mutta asiakkaat olivatkin hyvin skarppeina ja aktiivisina. Mukaan mahtui myös tietoteknistä säätöä asiakasprojektien kanssa, uusiksi menneitä ulkoasusuunnitelmia ja sähköpostiin tulvivia veistejä (jotka yleensä ovat vain positiivinen juttu).



Nyt, vihdoin, tammikuun puolivälin lähestyessä oloni alkaa edes hieman helpottaa. Olen perheeni ja poikaystävän tuella saanut käsiteltyä suruani, saanut mielessä hanganneita työtehtäviä tehtyä ja nukuttua jo hieman paremmin (tai lähinnä: olen ylipätään nukkunut).

Tällaisen stressin keskellä huomaan kaipaavani pehmeyttä. Kietoudun cashmere-vaatteisiin, juon lempeää jasmiini-teetä ja taputtelen iholleni helliviä voiteita. Nuo kolme kuvissa näkyvää tuotetta ovat olleet kasvojeni pelastus tämän koitoksen aikana, joka tietenkin on osunut vuoden pimeimpään ja kylmimpään hetkeen.

Mádaran kosteuttavalla SOS-naamiolla olen antanut tehohoitoa itkusta koppuraksi muuttuneille poskilleni. Päivittäistä pehmennystä ja hellyyttä olen ottanut Mia Höydön tehokosteuttavasta Unelma-voiteesta ja tervettä hehkua väsyneille kasvoilleni olen puolestani sipaissut Lumenen valopisaroista. Nämä matkakokoiset kulkevat kosmetiikkapussukassani kätevästi mukana ja tarpeen tullen sujahtavat myös käsilaukkuun – normaalikokoiset purkit voivat sitten odotella kylpyhuoneen kaapissa.



Lumene Nordic light -valopisarat
Mádara SOS instant moisture + radiance hydra mask
Mia Höytö Unelma intensive moisturising facial cream

Hellyyttä ja rakkautta myös teidän päiviinne!

No place I rather be

Palasin eilen viikon lomalta Espanjasta.

Loma oli ihan täydellinen. Minä ja neljä muuta ihanaa muijaa, omalla uima-altaalla varustellussa vuoristotalossa, keskellä hedelmäpuita, ilman aikatauluja. Yöt nukuin huonosti, mutta se ei haitannut, sillä useimpana päivänä ohjelmassa ei ollut muuta kuin aurinkotuolissa lököttelyä (ja ehkä kauppareissu). Viini virtasi, ruoka maistui ja vitsien taso laski mitä pidemmälle lomaa päästiin.

Koko edellisen viikon hikoilin kuin hullu (nautin siitä) ja olin tahmea aurinkorasvasta. Kotiinpaluuta kohden ahdistus kasvoi, kun katselin suomalaisten kaverien snäppejä, joissa vilahteli villapipoja, -huiveja ja -takkeja. En muista milloin viimeksi lomareissulta kotiin palaaminen olisi tuntunut näin ällöttävältä.

Mutta sitten tajusin, että kotiin on ihana tulla. Vaikka täällä koneen laskeutuessa olikin kylmää, pimeää ja satoi kaatamalla (tämän kaiken iskiessä vasten kasvoja lentokentän terminaalin edessä meinasin purskahtaa täyteen vollotukseen), niin tämä on kuitenkin koti. Mulla oli vastassa kaksi ihaninta, poikaystävä ja Midi, jotka tirkistelivät ovenraosta rappukäytävään hissin kolistellessa oikeaan kerrokseen. Mulla on ihana koti, jonka saan jakaa näiden kahden kanssa. Mulla on ihanat keittiövälineet (vuokratalon veitset olivat yhtä teräviä kuin keittolusikka) ja kauniita astioita. Ja täällä mulla on ihana sänky, jossa sain viime yön nukkua kahden lämpöpatterin välissä niin, että hikeä pukkasi kuin uima-altaan reunalla konsanaan.

Että vaikka siellä etelän auringossa oli ihanaa, niin oli tämä kotiinpaluu silti aika ok.

(Katsotaan, mitä mieltä olen huomenna aamulla, kun pitäisi lähteä töihin...)

Uskonko?

Sitä (navigaattoria) kiinnostaa ainoastaan se, minne tahdomme päästä, ja siksi se etsii kuuliaisesti parhaan reitin määränpäähän siitä pisteestä, jossa kulloinkin olemme.

Entä jos tämä olisi hyvä ohjenuora myös meille?

Ettemme keskittyisi loputtomasti siihen missä olemme ja miten ja miksi olemme tilanteeseemme päätyneet, vaan siihen minne tahdomme päästä.



Olen lukenut lähiaikoina Saku Tuomisen ja Annamari Heikkilän tuoreinta kirjaa, ja se on saanut minut ajattelemaan. Paljon.

Olen miettinyt mihin uskon? Mihin todella uskon? Entä mihin en usko? Uskonko johonkin todella kummalliseen? Entä uskonko johonkin, mikä tuo minulle voimavaroja ja jonka avulla tulen paremmin toimeen itseni kanssa, ympärilläni olevien ihmisten kanssa, elämän kanssa?

Vaikka koen olevani mindsettini kanssa hyvissä väleissä, opin lukiessani silti uutta. Niin itsestäni, kuin muistakin ihmisistä. Omasta ajattelutavastani sekä siitä, että oma ajattelutapani ei pakosti olekaan se parhain.



Olen pitkään uskonut, että jos oma mindset on viritetty positiiviseen, elämä on helpompaa. Vastasin joskus alkuaikoina poikaystäväni esittämään kysymykseen "mitä haluaisit tehdä tai missä haluaisit olla kymmenen vuoden päästä":

En tiedä missä asun, tai mitä teen työkseni. Toivon, että minulla olisi ympärilläni rakkaita ihmisiä ja joku, jonka kanssa jakaa arki. Mutta ainoa mitä tavoittelen, on olla onnellinen.

Ja tämä on yksi omista ydinuskomuksistani. Niistä, jotka todella merkitsevät, ja jotka ohjaavat päätöksentekoani.

Tämän kirjan lukemisen jälkeen ehkä hieman eri lailla kuin aiemmin, mutta kuitenkin.


Pohdimmeko liian harvoin sitä, mitä haluamme? Siirrymmekö liian harvoin ajatuksista tekoihin? Kun teemme niin, miksi kutsumme sitä kriisiksi?