Entä jos tämä olisi hyvä ohjenuora myös meille?
Ettemme keskittyisi loputtomasti siihen missä olemme ja miten ja miksi olemme tilanteeseemme päätyneet, vaan siihen minne tahdomme päästä.
Olen lukenut lähiaikoina Saku Tuomisen ja Annamari Heikkilän tuoreinta kirjaa, ja se on saanut minut ajattelemaan. Paljon.
Olen miettinyt mihin uskon? Mihin todella uskon? Entä mihin en usko? Uskonko johonkin todella kummalliseen? Entä uskonko johonkin, mikä tuo minulle voimavaroja ja jonka avulla tulen paremmin toimeen itseni kanssa, ympärilläni olevien ihmisten kanssa, elämän kanssa?
Vaikka koen olevani mindsettini kanssa hyvissä väleissä, opin lukiessani silti uutta. Niin itsestäni, kuin muistakin ihmisistä. Omasta ajattelutavastani sekä siitä, että oma ajattelutapani ei pakosti olekaan se parhain.
Olen pitkään uskonut, että jos oma mindset on viritetty positiiviseen, elämä on helpompaa. Vastasin joskus alkuaikoina poikaystäväni esittämään kysymykseen "mitä haluaisit tehdä tai missä haluaisit olla kymmenen vuoden päästä":
En tiedä missä asun, tai mitä teen työkseni. Toivon, että minulla olisi ympärilläni rakkaita ihmisiä ja joku, jonka kanssa jakaa arki. Mutta ainoa mitä tavoittelen, on olla onnellinen.
Ja tämä on yksi omista ydinuskomuksistani. Niistä, jotka todella merkitsevät, ja jotka ohjaavat päätöksentekoani.
Tämän kirjan lukemisen jälkeen ehkä hieman eri lailla kuin aiemmin, mutta kuitenkin.
Pohdimmeko liian harvoin sitä, mitä haluamme? Siirrymmekö liian harvoin ajatuksista tekoihin? Kun teemme niin, miksi kutsumme sitä kriisiksi?
No comments:
Post a Comment