
Viime viikon sunnuntaina minulla kilahti mittariin taas yksi vuosi lisää. 
Ei oikein tunnu missään, totesin, kun joku kysyi onko nyt vanha olo. En ole moneen vuoteen tehynt syntymäpäivistäni 
kovin isoa numeroa, sellaista jota hehkutetaan etukäteen ja itse juhlapäivänä tutistaan innosta. Oma vuosipäiväni on ollut minulle viime aikoina päivä, jolloin saan tehdä mitä ikinä haluan. Tai olla tekemättä, mikäli ei huvita.
Tänä vuonna heräsin maailman parhaiden tyyppien vierestä (toisessa kainalossa poikaystäväni, toisessa karvapalleroni), söin ihanan brunssin 
La Torrefazionessa, nautin syntymäpäiväkakuksi 
Cafe Kokon mustikka-lakritsikakkua, kannoin ihania vaaleanpunaisia pioneja kotiini, vähät välitin hiilareista ja ruokaperiaatteistani syödessäni illalliseksi 
Cafe Bar No 9:n pollo limonelloa ja kotona käperryin sohvannurkkaan 
Möet-pullon kanssa 
Star Wars -maratonin pyöriessä televisiossa.

Tiistaina kutsuin helsinkiläisiä ystäviä luokseni 
kakkukahveille. Nälkäisille ei-kesälomalaisille ystävilleni tarjoilin persikka-fetasalaattia, pekoni-kananmunamuffineja, leivoin valkosuklaa-juustokakkua, 
suklaa-punajuurikakkua sekä täytin tarjoiluasiat mansikoilla, kirsikoilla ja viinirypäleillä.
Skumppalaseja kilistellessämme en osannut muuta kuin todeta, että 
minulla on maailman parhaat ystävät. Välillä ihmettelen, miten olen ehtinyt tässä elämässä kerätä jo tuollaisen joukon huippuja tyyppejä ympärilleni. Heidän kanssaan on voinut niin itkeä kuin nauraa, ja aina löytyy joku jolle puhua tai jonka kanssa 
valloittaa maailma. Lisäksi he tuntevat minut niin hyvin: ovesta sisään tullessaan ojentelivat käteeni skumppapulloja, upeita kukkakimppuja, suklaata ja lahjakortteja.
Eli ei, ei tunnu pahalta olla kaksvitonen. Tällä hetkellä odotan lähes innolla, mitä seuraava vuosi tuo tullessaan! Muutama vuosi sitten en olisi edes uskonut olevani tässä paikassa tämän ikäisenä, joten eivätköhän siihen verrattuna eväät tulevaa varten ole aika kohdillaan.
// I turned twenty-five. I ate cake and it was a blast!